Kevät Koreassa

Mitä hyötyä tästäkin on ollut? Hienoimmat oivallukset tulee varmasti sitten kun on Suomessa ja ehtii enemmän miettiä. Tässä arkista ja käytännöllistä. Tämän olen oppinut Koreassa:

- Syömään yhteiseltä lautaselta, pannulta tai miltä vaan, ja tilaamaan yhteisen kokiksen kahdella pillillä.
- Syömään ruokaa, josta en tiedä mitä se on. Pitämään sen mahassa vaikka kuulisinkin, mitä tuli juuri syötyä…
- Katsomaan peiliin. Ehkä henkisestikin, mutta varsinkin ihan käytännössä. Tällä Soulin tyylikkäimmällä kampuksella alkaa metsäläisellekin tulla tunne, että pitäisi vähän miettiä minkä näköisenä kulkee. Univormuni ei kuitenkaan ole täkäläisen perusasu korkokengät-minihame-akselilta enkä myöskään osaa sipsutella 20 sentin askelin niin kuin täällä on tapana.
- Kulkemaan ruuhkassa ja joukoissa. Ei ärsytä, en törmäile, selviän kuin kala vedessä. Kun tottuu siihen, että ihmisiä on kaikkialla, tulee melkein orpo olo jos joutuu yhtäkkiä itsekseen johonkin, kuten minulle viereisen tornitalon hissin yksinvaltiaaksi jouduttuani. Missä kaikki ovat…?
- Teksiviestienglantia. Akateemista sitten vähemmän.
- Että hymyllä, parilla koreankielisellä sanalla ja positiivisella asenteella pääsee pitkälle vaikkei mitään mistään ymmärtäisikään.
- Huono kahvi (tai vaihtoehtoisesti huono itsekuri) johtaa cocacola-riippuvuuteen.
- Että aikaansaamattomuus on sitä itseään ulkomaillakin.
- Että kauheudet pelottavat enemmän kaukana kuin lähellä. Lintuinfluenssa on jo Soulissa ja maailman ehkä pelottavin valtio tuossa naapurissa eikä tunnu missään kun ei arjessa mitenkään näy. Sanoivat kyllä että ehkä ei kannata syödä nyt lintuja.

Varmaan jotain muutakin, päivitän tarvittaessa.

Joku ei ehkä ottanut lähtöä edeltäviä kuvauksiani kevään opinnoista tosissaan, mutta totta se on: Opiskelen täällä golfia. Laitan kuvan todisteeksi, jos vaikka joku vieläkin epäilee. Haasteita Sippulanniemen kentälle otetaan vastaan.

Tämä kurssi ei ole mitään pelleilyä, vaan ihan tosissaan vaikkakin ilman ryppyotsaisuutta olemme treenanneet koko kevään puttia ja swingiä. Varsinkin jälkimmäinen on osoittautunut tekniseksi asiaksi, mutta alkaa jo allekirjoittaneeltakin sujua. Golf-professorin mukaan minulla on lahjakkuutta lajiin, ja pääsenkin yleensä nopeasti läpi lystikkäistä jenkkihenkisistä testeistä, joiden parhaimpia kehutaan ja surkeimpia uhkaillaan pallojen keräysvastuulla. Ensi kerralla katsotaan videot jokaisen swingistä ja verrataan niitä Tiger Woodsin vastaavaan.

Luonnollisesti tällä kurssilla oli myös midterm-kokeet simulaattorissa. Swingit meni ramppikuumeessa vähän heikosti, mutta putista napsahti kärkitulos. Oikeille viheriöille ei ole vielä päästy mutta toiveissa on että sekin vielä järjestyisi. Mulla on hieno violetti Ewha-kirjailtu golf-hanskakin.

Voiskohan JY:n liikuntatieteelliseen perustaa golfin maisteriohjelman?

Tämä kirjoitus käsittelee Suomea. Taustamusiikit täältä.

Suomalaisena on aina hyvä olla ja edustaa. Suomi on pieni ja ystävällinen maa, ja kaikki pitävät suomalaisesta. Meihin eksoottisiin suomalaisiin (2) ei kukaan ehdi täällä kyllästyä niin kuin joka nurkalta löytyviin jenkkeihin, saksalaisiin, hollantilaisiin ja ranskalaisiin. Korealaiset pitävät meistä aivan erityisesti onnistuneen xylitol-mainonnan ansiosta. Noin 4/5 tavatuista korealaisista mainitsee kotimaani kuultuaan xylitolin (lausutaan hämäävästi ksaillitol) ja haluaa kuulla mitä tarkoittaa “hyvä hyvä”. Myös pisa-tutkimuksesta mainitaan usein ja muutenkin koulutusjärjestelmäämme arvostetaan paljon. Tuo varmaan siksikin, että täällä koulutus on to-del-la tärkeä asia. Olen myös tavannut kiinalaisen erittäin innokkaan Suomi-fanin, johon halukkaat pääsevät muuten näillä näkymin tutustumaan elokuussa ihan Suomessakin.

Virallisesti en ole kauheasti ikävöinyt Suomea, varmaan siksi että täällä on elämä niin helppoa. Mietin kuitenkin yksi päivä, miksi kuuntelen youtubesta Leevi and the Leavingsien Pohjois-Karjalaa. Hieman yllättäen olen ihmisten ohella kaivannut pyörääni ja kesäisiä lenkkejä hiljaisella Keski-Suomen maaseudulla. Paljon sitä kauemmas ei Soulin ruuhkista pääse. Ruisleipää ajattelen useamman kerran viikossa, ja jollain tasolla juustoa, tosin enemmän brietä kuin edamia. Aamuhesarista ja oikeasta kahvista tulen iloitsemaan. Kiva myös joku päivä taas ymmärtää mitä ihmiset sanovat. Hurjaa muuten huomata takeltelevansa omassa äidinkielessään, täällä kun sitä ei pääse kovin usein käyttämään. Kivaa on se, että vaikka aamu venähtäisi pitkäksi, jyu:n meilin Suomen aikaa (olette 6h jäljessä) näyttävä kello muistuttaa, että aikaa on – ainakin jossain.

Siellä jossain tuo kaikki suomalaisuus kuitenkin saa odottaa, ja täällä lähinnä mietin, miten käyttäisin viimeiset viisi Korean viikkoani tehokkaasti. Pitäisi myös aloittaa kesän reissun suunnittelu, varsinkin Kiinan viisumivaatimukset olympiahässäköissä on vielä vähän mysteeri. Kaipa se kaikki siitä vielä järjestyy.

Arjessa on tällä hetkellä kaksi vaihdetta: Jumitus Soulissa ja matkustus muualla. Sanomattakin lienee selvää, kumpi on mieluisampaa. Ensimmäisessä kuvassa minä kotona I-housessa, koulu, tunnollisen opiskelijan kimbab-lounas ja viholliseni messenger. Toisessa kuvassa minä Danyangissa, raikasta ilmaa, paljon tilaa ja tiepatsas. Huomatkaa myös varsin hyvin kehittynyt korealaistyylinen poseeraus.

Viime viikonloppuna istuin bussissa lopulta lähemmäs tuhat kilometriä ja palasin Souliin kahdesti. (Alkuperäinen suunnitelma ei ollut ihan näin, mutta tämä toteutunut oli kyllä jälkeen päin ajatellen todella hyvä.) Molemmilla kerroilla oli pieni kulttuurishokki olla taas melussa ja sählingissä. Isot kaupungit ei ole minun juttu. Kampuksen rauhassa on sentään aika mukava asustella, ja koskaan ei ole ollut näin helppoa mennä aamulla luennolle, kun kaikki tapahtuu lähitaloissa. Ei etteikö näinkin voisi myöhästellä lahjakkaasti ja yrittää vältellä hommia viimeiseen asti. Olen yrittänyt olla reippaana, että voi viikonloppuisin reissata hyvillä mielin, mutta motivaatio hommiin on porkkanasta huolimatta välillä vähän kadoksissa ja aamulla luennoille herääminen kiristyttää hampaita.

Ärsytyspalkinnon saa kuitenkin tällä hetkellä ryhmätyöt, varsinkin yhteistyö korealaisten kanssa. Jos näillä täällä onkin ahkeran maine, niin tuntuu että se ei missään näy ja kun sitten lopulta jotain tehdään, tulokset ei ole niin justiinsa. Missä muualla saa copypasteta esitelmän netistä ja lukea suoraan paperista? Ei ole niin väliä vaikkei tajuaisi mitä lukee tai mistä lähteestä tiedot on saatu. Missä muualla tämän kopioinnin tekemiseen menee päiviä ja useita turhia tapaamisia, joita ennen sanotaan että juu, valmiita ollaan vaikkei olisi mitään tehty? Powerpoint-esityksiä täällä kyllä osataan tehdä paremmin kun Suomessa, pisteet siitä. Kuulemma kandivaiheessa em. kopiointimenettely on normaali ja maisteriopiskelijat ehkä osaavat jo vähän itsekin muokata matskua ja harjoittaa lähdekritiikkiä.

Ehkä tilanne ei ole ihan oikeasti näin synkkä, mutta näin loppuviikosta tämä näkemys ymmärrettäköön… Huomenna lähden etelärannikolle ja toivottavasti palaan sieltä maanantaina virkeänä ja innokkaana.

Taiwan? No siellähän oli kivaa. En tajunnut miten etelässä se onkaan, kravun kääntöpiirin kohdalla ja eteläisin paikka, jonne tämä pohjoisen tyttö on ikinä päätynyt. Asteita oli miellyttävät (pikkuhiljaa olen tottunut lämpöön) vajaa 30, ihmiset hymyilivät, Taipei tuntui 2,6 miljoonalla asukkaallaan melkein inhimillisen kokoiselta ja siellä oli kaikkea jännää, saatika sitten maalla. Itsekseen olossa oli aluksi vähän totuttelemista, mutta kyllä se sitten siitä lähti sujumaan vanhasta muistista. Sai kääntyä kadulla ihan mihin halusi ja muuttaa suunnitelmia kun siltä tuntui. Ei etteikö olisi ollut mukava palata takaisinkin, taitaa olla soolomatkailun aika sitten kesällä ja katsotaan vielä, missä määrin silloinkaan…

Mutta, mitäs sieltä jäikään mieleen?

Ihmiset. Jos Koreassa avaa kadulla kartan, voi olla aika varma siitä että pitkään sen kanssa ei tarvitse yksin pähkäillä. Ei mitään valittamista korealaisten ystävällisyydestä, paljon on meillä siitä oppimista, mutta Taiwanissapa ei tarvitse kuin kävellä kartta kädessä, niin jo ollaan kertomassa suuntaa. Tulevat myös kysymään englannin kieliopista (”voiko sanoa näin?”) ja muuten vaan juttelemaan kun on kerran oikein ulkkari siinä. Kaiken lisäksi nämä on vähän ujoja, ja kiittävät keskustelutuokiosta. Luulisi että minä olisin se, jonka pitäisi olla kiitollinen, että saa tutustua paikallisväestöön.

Ruoka. Taiwanissa on kiinalaisen edustuksen lisäksi hyvällä tiheydellä buddhalaisia kasvisruokabuffetteja, ja meikäläisen loma kului yksinomaan jälkimmäisten tuella. Valitsee mitä haluaa, maksaa painon mukaan n. 2e/ateria ja nauttii, on nimittäin älyttömän hyvää. Löytysköhän Soulistakin…

Luonto. Nättiä on, niin kuin opaskirjassakin luvattiin. Yhden päivän kävin itärannikolla merta ihmettelemässä ja vaeltelemassa, maisemat oli todella upeat. Palmuja ja kaikkea sellaista etelän rehua en osannut odottaa, niitä ihastelin mehiläisiä ja käärmeitä pelätessä. Vaellus ei tuolla reitillä ollut mitään Suomen tyylin luonnonrauhasta nauttimista vaan seuraa kyllä riitti, mutta eipä tarvinnut pelätä eksyvänsä tai loukkaantuvansa yksikseen. Lopuksi junaa odotellessa täydelliselle rannalle, täydellisenä päivänä. Kyllä kelpasi.

Taipei 101. Tämähän on se maailman korkein valmis rakennus, jonne piti päästä ihmettelemään. Mitäs hienoa siitä sitten sanoisi, ei varmaan tule kelleen yllätyksenä että maisemat oli aika upeat. Ja se maailman nopein hissi oli todellakin nopea. Laitan tähän teille oikein panoraamakuvan, joku on varmasti ottanut paremman, mutta siinä näkymät kun itse kävin. Klikkaamalla suuremmaksi. Lisäksi albumissa on halukkaille 4 megan tarkempi versio, jota saakin sitten hetken ladata.

Metro. Taipein metro eli MRT on kuulemma maailman paras, ja kyllä se siltä tuntuikin. Sääntöjä riittää ja sakon voi saada mm. syömisestä tai väärässä paikassa seisomisesta. Laiturilla on merkitty jonotusalueet, joille taiwanilaiset asettuvat odottamaan junaa, joka pysähtyy merkitylle paikalle. Taipein metrossa ei törmäillä ovilla vaan kuljetaan nätisti sisään ja ulos viivojen mukaan. Ehkä turhaa nipotusta jonkun mielestä kaikki tuo, mutta pakko myöntää että tällaista järjestystä rakastavaa suomalaista miellyttää kun homma pelaa. Ihmismäärät on täällä päin maailmaa vähän eri luokkaa kun Helsingin metrossa ja niissä sukkulointi sekä hermojen säilyttäminen on oma taiteenlajinsa varsinkin silloin kun kaikki kävelevät minne sattuu ja töniminen on sallittua, kuten Soulin sinänsä ihan toimivassa maanalaisessa. Yksi kiva juttu vielä Taipein metrosta: siellä ei ole vaunujen väleissä ovia vaan näköyhteys on junan päästä päähän, joten matkustaessa voi katsella miten juna kääntyy ja menee ylä- ja alamäkeä. Melkein kun vuoristoradassa olisi, tosin aika kesyssä. Metrolle kyltteineen tein oikein oman albuminkin.

Yksi reissun huippuhetkistä oli se, kun päädyin keskelle buddhalaista seremoniaa lauantai-iltana. Ajattelin ettei Longshan-temppelissä mitään illalla tapahdu, väärässä olin. Nämä harjoittaa uskontoa paljon meluisammin ja riehakkaammin kuin Suomessa on tapana, ja jotenkin pidin tunnelmasta. Ilotulitusraketit paukkuvat, suitsukkeet tuoksuvat, alttarilla kumarretaan. Toinen jännittävä kohtaaminen tapahtui Sun Yat-Sen -memorial hallissa, jossa portaikossa törmäsin näihin kavereihin. Ilmeisesti joku vahdinvaihtoseremonia oli kyseessä, vaikkei kukaan sitten vaihtunutkaan vaan aseita vaan pyörittelivät. Koreagrafia oli niin pitkä ja koominen ja portaikon tapaaminen niin surrealistinen tilanne (ihan kuin liikkuvia vahanukkeja, hyvin ovat treenanneet), että minulla oli suuria vaikeuksia seurata näitä vakavana. Ois ehkä pitänyt testata pysyykö noilla naama peruslukemilla jos toinen repeää ihan täysin…

Kuvia on taas ehkä muutama liikaa, mutta katsoo kuka tykkää…

Hassua, miten suhde maahan voi jäsentyä rajaviranomaisten kautta. Taiwanin matkani kenties surullisin hetki oli se, kun lähtiessä virallissetä lätkäisi passiin departed-leiman. Tuntui kun olisi jätetty yksin koko maailmaan. Kysyivät sentään, milloin aion taas palata kotiin, millä oli varmaan heille eri merkitys kun minulle. Lähdön traagisuutta lisäsi varmaankin se, että edellisenä iltana muutaman sojun jälkeen ranskalaisten idea valita randomilla metroasema ja kävellä sieltä kotiin vaikutti tosi hyvältä ja siinähän se yö sitten kuluikin, kun 10 miljoonan ihmisen kaupungissa välimatkat on hiukan eri luokkaa kun Jyväskylässä. Aamukuudelta otin sitten skarppina bussin lentoasemalle ja tottakai oli juurikin sellainen olo, että haluaa valloittaa maailman eikä missään nimessä jäädä kotiin nukkumaan…

Paluu olikin sitten lämminhenkinen tapahtuma, jossa virallissetä totesi, että eihän sinun nyt olisi tarvinnut tätä maahantulolappua täyttää kun olet jo tänne rekisteröitynyt, tervetuloa kotiin ja pieni hetki vaan kun laitan leiman. Osasin taas sanoa hei, kiitos ja näkemiin ja lausua kylttien hieroglyfit, vaikken niistä yleensä mitään tajuakaan. Tuntui kovin tutulta tämä maa Taiwanin ihmeellisyyksien jälkeen. Kotona jaksoin olla innoissani pari tuntia ennen kun tajusin että koulu painaa päälle ja aloittettava on heti huomenna.

(Jaa, on mulla Taiwanistakin sanottavaa ja kuvia tietysti, tulossa pian…)

Ulkomailla perinteisesti pitää elää kuten paikallisetkin, ja kokeilla kaikenlaista uutta. Täällä se on ruuan kanssa oikeastaan välttämätöntä jos haluaa pitää budjetin kurissa: Länkkäriruoka on lähinnä pizzaa, pastaa ja pihviä ja hinnat euroopan tasolla ja enemmänkin, kun taas ravitsevan korealaistyylisen aterian saa 3-4 eurolla, koulun ruokalassa halvemmallakin. Korealaisen perusruuan kanssa selviämisessä auttaa kaksi piirrettä. Ei kannata olla niin tarkkana, että on selvillä siitä, mitä lautasella oikeastaan on. Menyy on usein koreaksi ja vaikka tietäisikin, mitä tilaa, aina ruuassa on joku uusi ja erilainen ihmetys, jota ei Euroopassa tunneta. Suuhun vaan. Olen iloinen, että opettelin syömään lihaa. Helpottaa elämää huomattavasti ja ei tarvii asiakseen metsästää kasviproteiinia, kun maitotuotteihan nämä ei niin tunnekaan. Toiseksi ei kannata olla kauhean herkkä mausteille, niitä kun pistetään joka ruokaan. Tavisruuista joskus lisää, sillä aion esitellä teille ihkun kouluruokalamme, joka tarjoaa lähemmäs kymmentä ruokalajia joka päivä. Nyt erikoisuuksista.

Lonely Planetin mukaan madventures-henkinen matkailija kokeilee täällä silkkimatoja, koiraa (puppy soup, kuka voisikaan vastustaa!), naudanpolvikeittoa, paistettuja heinäsirkkoja, elävää mustekalaa sekä jotain Yukhoe-nimistä raakaa lihaa. Ahkerat buddymme ovat tunteneet vastuunsa ja kuskanneet meitä paikkoihin, joissa näitä tarjoillaan. Kuulemma korealainen syö mustekalaa sekä koiraa kerran vuoteen terveyden edistämiseksi. Olen täällä lyhyemmän ajan, joten ehkä minun ei tarvitse… Ja uskon, että ilman noita uskomuksia eivät korealaisetkaan monia ihmeruokia suuhunsa laittaisi, ne kun tuntuvat pienen gallupin perusteella jakavan paikallisiakin. Aion siis elää sen häpeän, ettei ole meheviä omakohtaisia tarinoita kerrottavana kaikista näistä, mutta onneksi kaverit ovat kunnostautuneet. Näin popsitaan elävä mustekala. Toisaalta tässä yksi päivä selvisi, että olen kuin olenkin pahaa aavistamattomana kokeillut naudanpolvikeittoa tietämättäni, ja raportoinutkin sen tänne. Viittaan aiemmin mainittuihin piirteisiin, joista on iloa korealaisessa ruokamaailmassa…

Listan ulkopuolelta mainittakoon mudfish-soppa, jota lähdin epäillen maistamaan pari viikkoa sitten. Valitettavasti ei ole tarjolla mitään lajiesittelyä tästä pohjamudissa elävästä pikku kalasesta, kuva vain. Ruskean värin mössö saa siitä, että siihen hienonnetaan koko kala, joita siis toisessa kuvassa vilisee. Valkeat klimpit ovat riisiperäisiä, vähän niin kun pieniä riisikakkuja. Ehkä yllätys, mutta keitto oli oikeastaan ihan hyvää riisin kanssa nautittuna. Söisin uudestaankin. Ja huomatkaa ympäristöystävällinen tuotantotapa, ei hukkaosia!

Jos ensimmäisen kuukauden jaksoi olla sosiaalinen ja tutustua kaikkiin, on seuraava neljäsosa vaihdosta ollut päinvastaista liikettä. Klikkiytyminen on päivän sana, mistä en välttämättä liikkeenä niin tykkää, sillä en halua olla kenenkään kaveri siksi, että emme ole jonkun muun kavereita ja kiinnostavia ihmisiä löytyy aina myös niiden valittujen ulkopuolelta. Totuus on kuitenkin se, että ei ole mitenkään mahdollista olla jatkuvasti kiinnostunut 50 ympärillä olevasta ihmisestä, saatika muistaa mistä näiden kanssa on viimeksi jutellut ja siten tutustua paremmin. Tähän varmaan perustuu se, että nyt panostetaan vähempiin kontakteihin. Stressaa vähemmän, antaa enemmän.

Minulla ei ole sosiaalipuolelta valitettavaa, olen saanut ihan hyvät kortit tässä pelissä. Oikeastaan oikein hyvät, kun miettii miten paljon tämä porukka jo rakenteeltaan poikkeaa Suomen piireistä. Vaihtariyhteisömme jäsenillä on kaksi yleistä piirrettä, toinen on noin 21 vuoden ikä ja toinen taloustieteiden opiskelu. Mitään rikoksiahan ne eivät sinänsä ole ja itsekin olen aikoinani syyllistynyt kumpaankin. Lieventävä piirre on ehkä halu lähteä Koreaan opiskelemaan jonkun helpomman maan sijaan. Ja avointa mieltä tarvitaan itseltäkin kun ulkomaille lähtee, ei ole syytä olla rasisti ja kuten jossain laulussakin sanotaan, tykkää niistä joiden kanssa milloinkin olet. Ei se mitenkään mahdottoman vaikeaa täällä ole.

Torstaina jätän nämä kentät hetkeksi ja lähden reppuni kanssa neljän päivän hermolomalle Taiwaniin. Sain lainaksi Lonely Planetin, jota lukiessa on lähinnä harmittanut ettei tullut varattua enemmän aikaa tälle Aasian Sveitsille. Eiköhän sitä kuitenkin jotain kerkiä. Tarkoitus olisi ainakin nostattaa hiuksia maailman korkeimmassa valmiissa talossa, Taipei 101:ssa (449m), josta löytyy myös maailman nopeimmat hissit. Vastapainoksi haluaisin ehtiä edes vähän selvittää, miksi portugalilaiset kutsuivat tätä saarta Ilha Formosaksi (=kaunis saari). Tätä varten pakkaan reppuun vaelluskengät.

Näin ne vain päivät menevät, ja vaellustarinat, jotka piti päivittää heti huomenna, ovat jääneet kirjoittamatta. Ei etteikö mulla olisi lisäksi viime viikoilta jo muitakin aiheita, joista hetikohta olin ajatellut pistää postauksen: ruokaoutoudet ja mudfish-soppa, perinteinen korealainen illallinen jolla olin kukaties milloin, kämppiksen ja minun ihastuttavat ja vihastuttavat erot, korealainen koulukulttuuri, opiskeluni, korean silmiinpistävät piirteet, rice cake museum, kirsikankukkafestarit… Olen jo alkanut kirjoittaa aiheita ylös siinä toivossa että sitten hiljaisella hetkellä raportoin ne, mutta milloin se hiljainen hetki oikein tulee? Lisää vaan tapahtua ennen kun edellisiäkään ehtii pureksia edes mielessä saatika ruudulla. En valita, näin sen kuuluukin olla. Saatte kuitenkin kyllästyä näihin juttuihin sitten jos joskus täältä palaan.:)

Hyppään tähän viikkoon, johon mahtui taas enemmän kuin kuukauteen Suomessa. Joku ehkä tietääkin, että korealaisten työmoraali on korkealla ja tahti kova. Niinpä vaihtarikin, vaikkakin pääsee paikallisia vähemmällä, joutuu oikeasti tekemään vähän hommia koulun eteen. Torstaina minulla oli ensimmäinen tenttini täällä. Koska se oli orgaanista kemiaa, stressiä tulee jo aiheesta ja vähän lisää sitten siitä, etten ole täällä aiemmin tentissä ollut. Tentin lisäksi jokaisesta tiiliskivikirjan (J. Grozynskin Organic Chemistry, kovasti saman näikoinen kun Suomessa käytettävät) kappaleesta pitää tehdä noin 30 propleemia, jotka palautetaan kirjallisena. Hommia siis on, mutta hyvänä puolena se, että tällaisen laiskan, Suomessa yleensä demot tekemättä jättävän, on pakko oppia. Tentti sujuikin ahkeran tehtävien rustaamisen ansiosta hyvin, ja oli kovasti samanlainen kun Suomenmaassakin. Tenttisalin taulun korealaisesta kirjoituksesta ymmärsin tentin alkamis- ja loppumisajan, ja tentaattorin suullisista ohjeista vielä vähemmän, mutta ilmeisesti toimin oikein kun sanomista ei tullut.

Perjantai kului sitten väsymyksen ja työnsaannin merkeissä, ja lauantaiaamuna heräsin ennen aamuviittä suunnatakseni Korean itärannikolle Gangneungin seutuville. Suomalais-saksalais-belgialais-ranskalaisen delegaatiomme suunnitelmat olivat varsin avoimet: tavoitteena oli vierailla pohjoiskorealaisessa sukellusveneessä (joka taas olisi oman tarinansa arvoinen: tämä rantakivikkoon v.96 juuttunut paatti oli eteläläisten mukaan hyökkäysaikeissa, kiinni jäädessään kommanderi poltti tärkeät paperit ja yrittivät paeta jalan takaisin pohjoiseen, huonolla menestyksellä) ja palata sunnuntai-iltana. Sukellusveneen löytäminen vei puoli päivää, ja sisälsi yhden kadun ramppaamista, avuliaisiin korealaisopiskeijoihin tutustumista, maaseutumatkailua bussilla, pikkukylän tsekkauksen, kävelyä pehmeässä rantahiekassa, tutustumista hylättyihin armeijan tarkkailupisteisiin sekä sojun nauttimista ystävällisten korealaisretkeijöiden kanssa. Oli se venekin, ja vieressä ollut tietysti kymmeniä kertoja isompi etelän tovereiden sotavene, ihan kokemisen arvoisia. Nälkäinen seurue löysi tiensä takaisin kaupunkiin, jossa söimme todella maukasta ruokaa tosi kivassa ravintolassa, jossa tavattiin myös tässä maassa ihmeellinen hyvää englantia puhuva korealainen, jolla oli ikääkin vasta 5 vuotta.

Yöpaikan etsiminen olikin sitten oma juttunsa. Suunnitelmana oli nukkua korelaisessa kylpylässä, ja sellaisen löytämisessä meitä auttoi jälleen ystävällinen korealainen. Hän bongasi meidät kadulta, kysyi mitä etsimme, saattoi meidät kädestä pitäen ensimmäiseen paikkaan ja hommasi meille sitten taksin seuraavaan, vielä vähän isompaan ja hienompaan, rannalla olevaan kylpylään. 8000 wonilla (n. 5e) saa kylpylässä viihtyä niin pitkään kuin haluaa. Ns. kylpyläpuolella tarjolla oli pari erilämpöistä saunaa, sekä kymmenkunta erilämpoistä poreallasta. Lisäksi talo tarjoaa vähän vankilatyyliset isot t-paidat ja shortsit (tytöille pinkit, pojille siniset, valitettavasti näistä ei mulla ole kuvia), joissa voi vapaasti oleskella patjahalleissa, erilämpöisissä huoneissa, pc-huoneessa, kuntosalilla, ravintolassa, kahvilassa, ottaa hieronnan jne. jne.

Ei oltu mitenkään ainoat tuolla yönsä viettävät, päinvastoin porukkaa näytti riittävän vuorokauden ympäri. Pienestä melusta ja lasten häirinnästä huolimatta tuli nukuttua mukavat lähes 10-tuntiset yöunet, joiden jälkeen olikin valmiina sunnuntain seikkailuihin. Ranta-aamiaisen jälkeen lähdimme edellisenä päivänä retkeilemässä tavatun korealaistoverin kanssa autoilemaan ympäri seutua ja vierailimme siellä sun täällä, pyörimme kaupungilla ja saimme jälleen uuden kaverin edellisen kaverista. Lupasimme tavata jälleen nämä tytöt, jotka jäivät illalla haikeina vilkuttamaan bussillemme. Korealaiset on ihania!

Tosi rentouttavaa oli matkustaa pienellä porukalla, jossa kaikilla oli samanlainen matkustus- ja olemisfilosofia, ei ole aina kamalaa häsläystä ja kaikille kerkiää puhua. Tätä lisää. Kuvia reissusta mulla on vaikka kuinka ja kerrottakoon palkinnoksi tänne asti lukeneille, että ne ovat nähtävissä täällä. Etusivulla ei näy kaikki kun niitä on kolme ruudullista…

Ai niin, olen myös menossa pitkälle viikonlopulle Taiwaniin parin viikon päästä.

Kiipesin Dobong(san)-vuorelle “muutaman” korealaisen kanssa. Kivaa oli, väsyttää. Täällä kuitenkin muutama kuva. Tarinat myöhemmin.