Kevät Koreassa

Olen tänään pähkäillyt alkoholien reaktioita 6 tuntia, ja aion nyt terapiamielessä kirjoittaa korealaisesta yliopistomaailmasta ja kursseistani. Ehkä se on asiallista senkin puoleen, että tämän blogin on tarkoitus korvata vaihtoraporttini ja jyu:n kv-palveluiden sivujen linkistä on tänne tultu kevään aikana nyt lähemmäs 400 kertaa. Jos tätä siis lukee joku Korean vaihtoa suunnitteleva niin opiksi se, että tämä ei ole mikään erasmusvaihto Espanjassa. (No, itsehän en niistä mitään tiedä, mutta kuulemma vaihtari pääsee joskus helpolla.) Kyllä täällä toki muukin kuin työnarkomaani voi elämästä nauttia, jos ei ole pakko ottaa täyttä määrää kursseja ja kaikkia maisteritasoisena.

Suoritan täällä viittä kurssia, joista pisteitä karttunee yhteensä 13. Kursseja saa/pitää täällä ottaa 9-18 pisteen edestä ja lähes kaikki kokonaisuudet ovat 3 pisteen suuruisia. Minkä verran yksi piste sitten on, se ei ole ihan varmaa. Kuuleman mukaan nuo kääntyisi Suomessa ovareiksi, mikä olisikin tosi kiva juttu, sillä työmäärä on varmasti lähempänä vanhoja ovareita kuin eurooppalaisia pisteitä.

Yleisesti korealainen yliopistokulttuuri muistuttaa suunnilleen Suomen lukiota. Jos Suomessa muistutetaan, että kaikki me yliopistolla jostain syystä aikaa viettävät opiskelijasta proffaan olemme tiedeyhteisön jäseniä, niin täällä se ei ihan heti tule mieleen. Kovin hierarkkinen systeemi tämä on. Etukäteen varoittelivat jopa että ei kannattaisi kauheasti kyseenalaistaa proffan sanomisia, sillä täällä opettaja tietää ja opiskelija oppii, mutta en ole ihan sellaiseen törmännyt, jos nyt en kauhean hedelmälliseen akateemiseen keskusteluunkaan. Tosin, kuinka usein sitä Suomessakaan… Läsnäolopakko on aika yleinen, ja myöhästelyistäkin saattaa saada merkintöjä. Yleisesti tuntuu että vaatimustaso on täällä matalampi kuin Suomessa, sen sijaan kaikenlaista kotitehtävää ja palautettavaa paperia teetetään paljon enemmän.

Organic Chemistry I on vakavin ja samalla ehkä hyödyllisin kurssini täällä. Kurssikirja on samanlainen tiiliskivi kuin Suomessakin, ja sitä käydään läpi luennoilla ihan fiksujen powerpointtien avulla. Proffa toistaa ehkä vähän enemmän kuin Suomessa ja jaksaa vääntää rautalangasta niin, että ex-sosiologikin ymmärtää – jos vain pysyy hereillä, sillä luennot ovat aamupäivällä ja proffan koreanenglanti hieman unettavaa. Tämä luento on saanut minut liittymään lattekansaan, naapurkahvilasta vähän päälle eurolla. Luennoilla on luksusta, sillä läsnäoloa ei tarkisteta ja ulkkariin ei kiinnitetä erikoishuomiota eikä hänelle osoiteta jatkuvasti yllättäviä kysymyksiä.

Tämän kurssin suorittamalla saa rispektiä vaihtariyhteisössä, sillä taloustieteilijöiden mielestä orgaaninen kemia on suunnilleen maailman vaikeinta oppia ja minä siis huomattavan älykäs kun yritän sen tehdä. Itse en olisi tästä ihan varma… Tämän kurssin työllistävyysaste on kyllä varsin hyvä, sillä kolmen tentin lisäksi pitää tehtailla kauhea määrä (yht. n. 300) kappaleisiin liittyviä tehtäviä, jotka palautetaan kirjallisena. Tehtävät vaativat lähinnä istumalihaksia ja kykyä nauttia loputtomasta molekyylien piirtelemisestä, soveltamistaitoja vähemmän. Vaikka välillä tekee mieli hakata päätä seinään tämän kurssin kanssa, niin hyvä puoli on se, että oppimatta ei tästä selviä, ja asia on hyödyllistä.

Cross-Cultural Communication on toinen järkevä kurssi, kulttuurienvälisen kommunikaation peruskamaa, josta muistan etäisesti kuulleeni kyllä jo aiemminkin, mutta tässä ympäristössä on mukava virkistää muistia. Ryhmässä on pääosin kv-maisteriohjelman opiskelijoita ns. kehittyvistä maista, varsinkin eri puolilta Aasiaa. On muuten valaiseva kokemus olla eurooppalaisena vähemmistössä (5/30) ja samalla tajuta että valtaosa maailman ihmisistä oikeasti ajattelee kovin eri lähtökohdista kun länkkärit. Muutenkin kurssilaiset ovat mielenkiintoista porukkaa, moni on lähemmäs kolmekymppisenä työskennellyt kansalaisjärjestöissä ja mm. arabimaiden hallinnoissa.

Tämä kurssi on maisteritason asiaa, mikä näkyy siinä, että luennoilla on jo jonkunlainen akateeminen henki vaikka keskustelu ajautuukin usein keskusteluun korealaisten tapojen ihmeellisyyksistä ja avautumisiin kulttuurishokeista. Symppis jenkkiproffa tietää mistä puhuu ja on suunnitellut luennot teemoittain (esim. high/low context, universalism/particularism, power distance) sekä teetti ryhmätyön, jossa sai haastatella ja harjoittaa kulttuurienvälistä kommunikaatiota ihan oikeastikin. Lukemista on ollut n. 40 sivua/viikko, lisäksi ryhmätyö empiriaosuuksineen, esitelmä siitä, itsenäinen raportti työn kulusta sekä essee (10 sivua). Kuvassa viime viikon torstailta pidämme esitelmää. Tämän kurssin ryhmätyö syntyi muuten huomattavasti kivuttomammin kuin toisen. Ainoa ongelma kiireisten maisteriohjelmalaisten kanssa on aikataulujen sovittaminen, ja tapaamiset pidetäänkin yleensä keskiviikkoiltaisin kymmeneltä…

Understanding World Heritages in Korea -kurssista olenkin kirjoittanut jo aiemmin pariinkin otteeseen. Tämä kurssi on periaatteessa helppoa ja leppoisaa tutustumista korealaisiin maailmanperintökohteisiin kivan ja innostuneen, jenkeissä pitkään oleskelleen ja siten hyvää englantia puhuvan antropologi-proffan opastuksella. Tosin proffalla on ikävä tapa pommittaa minua ja muutamaa muuta vaihtaria yllättävillä kysymyksillä mm. kotimaidemme linnoituksista. Olen havaitsevinani, että kysymykset ajoitetaan hetkiin, joina ajatukset ovat harhautuneet luennon ulkopuolisiin asioihin. Tosin sitä ei niin usein täällä käy, kun käymme kivoilla retkilläkin. Tämän kurssin esitelmän kanssa olin totaalisesti hajota, ja hajoan varmaan uudestaan kun kirjallisen osuuden deadline lähenee. Paljon muuta tälle kurssille ei sitten tarvitse tehdäkään.

Sitten on vielä Geography of Korea -nettikurssi, joka on osoittautunut helpoksi ja mukavaksi. Luennot ovat powerpoint-tyyliin netissä ja niiden kahlaamiseen ei kauaa mene, lisäksi on jokaviikkoinen kotitehtävä, jossa kirjoitetaan yleensä yksi sivu jostain leppoisasta etäisesti maantiedettä sivuavasta aiheesta, kuten “kirjoita korealaisesta lempiruuastasi ja lempivuodeanajastasi”. Olen saanut tähän menessä jokaisesta kotitehtävästä täydet 100 pistettä, vaikka sisältö olisi mitä kuraa.

Ja golfistahan olenkin jo kirjoittanut.

Lisäksi mulla oli yritystä muutaman ympäristötieteen kurssin suorittamiseen, kartanpiirto/GIS-kurssi sekä jätevesien käsittelyä, mutta ne kaatuivat siihen, että vaihtarien kurssilistalla ollut englanninkielinen kurssi osoittautui osin koreankieliseksi, ja paikallisia opiskelijoita opettamaan valmistautunut proffa oli todella yllättynyt vaihtarin saapuessa paikalle. Jännä seurata powerpointteja, jotka yhtäkkiä muuttuvatkin koreaksi… Periaatteessa yhteistyökykyä kyllä heiltä löytyi, mutta se olisi tarkoittanut esimerkiksi sitä, että kuuntelen puolet luennosta koreaksi sillä “Korean jätelakeja ei voi selittää englanniksi” ja “saan tulla kysymään luennon jälkeen jos on jotain kysyttävää”. Harmi, sillä noista olisi voinut saada mielenkiintoisiakin juttuja irti jos olisi oikein panostanut.

Yleisön pyynnöstä päivitän vihdoin panoraamakuvan Taipei 101:sta. Järkevän kokoinen versio on aiemmassa postissa. Lisäksi hc-syynääjille tarjolla 4 megan (-> iso, lataa kauan) versio täällä…

Muuten kuulumisia hallitsee hienoinen koulukooma, ajan rajallisuuden tiedostaminen ja erilaiset selviytymisstrategiat. Olen yrittänyt urheasti opiskella ja se on onnistunut ihan hyvin. Kolme viikkoa on viimeiseen tenttiin ja tehtävälista lyhenee hitaasti mutta varmasti. Kaiken jälkeen tarkoitus on matkustella, mutta miten ja missä, on vielä hahmotteluasteella. Julkistetaan ajallaan.

Selviytymisstrategiana päätettiin kaverin kanssa katsoa 24:n eka tuotantokausi viikossa. Yhdessä syrjäytyminen on ollut hyvä tapa ladata akkuja ja nyt on taas tuntunut että jaksaa puhua muillekin ihmisille. Olen jopa saanut uusia korealaisia kavereitakin tässä vielä viime päivinä, ja muutenkin olen kovin tykännyt Koreasta, korealaisista ja jopa Soulista, tästä sameasta mutta kuitenkin ihan ihkusta suurkaupungista, joka on pitänyt minusta hyvää huolta. Surkuhan se on täältä lähteä. Orgaaninen kemia myöhäisine lopputentteineen tosin näyttää tarjoavan vähän pakollista lisäaikaa tässä kaupungissa, mikä tarkoittaa sitä että reppureissuajastaan tiukasti kiinni pitävänä Suomeen paluukin on vaarassa vielä siirtyä muutamalla päivällä. Julkistetaan ajallaan tämäkin uutinen. Jonakin heinäkuun päivänä on joka tapauksessa laskeuduttava Helsinki-Vantaalle.

On tässä tietysti tullut kaikkea muutakin taas tehtyä, vähän maalaisseikkailua ja järviristeilyä, historiallisen Gyeongjun sekä etelän helmen Busanin katsaus ja munkkien tapaaminen, Sokcho ja Seoraksan-kansallispuisto sun muuta pientä, kuvia laitan niistä jossain välissä. Temple stayta yritettiin mutta eihän siitä mitään nyt tullut. Aion yrittää uudestaan kesäkuussa, jos vaikka onnistuisi buddhalaisiin tapoihin tutustuminen taistelulajien reenauksesta tunnetussa temppelissä etelämmässä.

Mitä hyötyä tästäkin on ollut? Hienoimmat oivallukset tulee varmasti sitten kun on Suomessa ja ehtii enemmän miettiä. Tässä arkista ja käytännöllistä. Tämän olen oppinut Koreassa:

- Syömään yhteiseltä lautaselta, pannulta tai miltä vaan, ja tilaamaan yhteisen kokiksen kahdella pillillä.
- Syömään ruokaa, josta en tiedä mitä se on. Pitämään sen mahassa vaikka kuulisinkin, mitä tuli juuri syötyä…
- Katsomaan peiliin. Ehkä henkisestikin, mutta varsinkin ihan käytännössä. Tällä Soulin tyylikkäimmällä kampuksella alkaa metsäläisellekin tulla tunne, että pitäisi vähän miettiä minkä näköisenä kulkee. Univormuni ei kuitenkaan ole täkäläisen perusasu korkokengät-minihame-akselilta enkä myöskään osaa sipsutella 20 sentin askelin niin kuin täällä on tapana.
- Kulkemaan ruuhkassa ja joukoissa. Ei ärsytä, en törmäile, selviän kuin kala vedessä. Kun tottuu siihen, että ihmisiä on kaikkialla, tulee melkein orpo olo jos joutuu yhtäkkiä itsekseen johonkin, kuten minulle viereisen tornitalon hissin yksinvaltiaaksi jouduttuani. Missä kaikki ovat…?
- Teksiviestienglantia. Akateemista sitten vähemmän.
- Että hymyllä, parilla koreankielisellä sanalla ja positiivisella asenteella pääsee pitkälle vaikkei mitään mistään ymmärtäisikään.
- Huono kahvi (tai vaihtoehtoisesti huono itsekuri) johtaa cocacola-riippuvuuteen.
- Että aikaansaamattomuus on sitä itseään ulkomaillakin.
- Että kauheudet pelottavat enemmän kaukana kuin lähellä. Lintuinfluenssa on jo Soulissa ja maailman ehkä pelottavin valtio tuossa naapurissa eikä tunnu missään kun ei arjessa mitenkään näy. Sanoivat kyllä että ehkä ei kannata syödä nyt lintuja.

Varmaan jotain muutakin, päivitän tarvittaessa.

Joku ei ehkä ottanut lähtöä edeltäviä kuvauksiani kevään opinnoista tosissaan, mutta totta se on: Opiskelen täällä golfia. Laitan kuvan todisteeksi, jos vaikka joku vieläkin epäilee. Haasteita Sippulanniemen kentälle otetaan vastaan.

Tämä kurssi ei ole mitään pelleilyä, vaan ihan tosissaan vaikkakin ilman ryppyotsaisuutta olemme treenanneet koko kevään puttia ja swingiä. Varsinkin jälkimmäinen on osoittautunut tekniseksi asiaksi, mutta alkaa jo allekirjoittaneeltakin sujua. Golf-professorin mukaan minulla on lahjakkuutta lajiin, ja pääsenkin yleensä nopeasti läpi lystikkäistä jenkkihenkisistä testeistä, joiden parhaimpia kehutaan ja surkeimpia uhkaillaan pallojen keräysvastuulla. Ensi kerralla katsotaan videot jokaisen swingistä ja verrataan niitä Tiger Woodsin vastaavaan.

Luonnollisesti tällä kurssilla oli myös midterm-kokeet simulaattorissa. Swingit meni ramppikuumeessa vähän heikosti, mutta putista napsahti kärkitulos. Oikeille viheriöille ei ole vielä päästy mutta toiveissa on että sekin vielä järjestyisi. Mulla on hieno violetti Ewha-kirjailtu golf-hanskakin.

Voiskohan JY:n liikuntatieteelliseen perustaa golfin maisteriohjelman?

Tämä kirjoitus käsittelee Suomea. Taustamusiikit täältä.

Suomalaisena on aina hyvä olla ja edustaa. Suomi on pieni ja ystävällinen maa, ja kaikki pitävät suomalaisesta. Meihin eksoottisiin suomalaisiin (2) ei kukaan ehdi täällä kyllästyä niin kuin joka nurkalta löytyviin jenkkeihin, saksalaisiin, hollantilaisiin ja ranskalaisiin. Korealaiset pitävät meistä aivan erityisesti onnistuneen xylitol-mainonnan ansiosta. Noin 4/5 tavatuista korealaisista mainitsee kotimaani kuultuaan xylitolin (lausutaan hämäävästi ksaillitol) ja haluaa kuulla mitä tarkoittaa “hyvä hyvä”. Myös pisa-tutkimuksesta mainitaan usein ja muutenkin koulutusjärjestelmäämme arvostetaan paljon. Tuo varmaan siksikin, että täällä koulutus on to-del-la tärkeä asia. Olen myös tavannut kiinalaisen erittäin innokkaan Suomi-fanin, johon halukkaat pääsevät muuten näillä näkymin tutustumaan elokuussa ihan Suomessakin.

Virallisesti en ole kauheasti ikävöinyt Suomea, varmaan siksi että täällä on elämä niin helppoa. Mietin kuitenkin yksi päivä, miksi kuuntelen youtubesta Leevi and the Leavingsien Pohjois-Karjalaa. Hieman yllättäen olen ihmisten ohella kaivannut pyörääni ja kesäisiä lenkkejä hiljaisella Keski-Suomen maaseudulla. Paljon sitä kauemmas ei Soulin ruuhkista pääse. Ruisleipää ajattelen useamman kerran viikossa, ja jollain tasolla juustoa, tosin enemmän brietä kuin edamia. Aamuhesarista ja oikeasta kahvista tulen iloitsemaan. Kiva myös joku päivä taas ymmärtää mitä ihmiset sanovat. Hurjaa muuten huomata takeltelevansa omassa äidinkielessään, täällä kun sitä ei pääse kovin usein käyttämään. Kivaa on se, että vaikka aamu venähtäisi pitkäksi, jyu:n meilin Suomen aikaa (olette 6h jäljessä) näyttävä kello muistuttaa, että aikaa on – ainakin jossain.

Siellä jossain tuo kaikki suomalaisuus kuitenkin saa odottaa, ja täällä lähinnä mietin, miten käyttäisin viimeiset viisi Korean viikkoani tehokkaasti. Pitäisi myös aloittaa kesän reissun suunnittelu, varsinkin Kiinan viisumivaatimukset olympiahässäköissä on vielä vähän mysteeri. Kaipa se kaikki siitä vielä järjestyy.

Arjessa on tällä hetkellä kaksi vaihdetta: Jumitus Soulissa ja matkustus muualla. Sanomattakin lienee selvää, kumpi on mieluisampaa. Ensimmäisessä kuvassa minä kotona I-housessa, koulu, tunnollisen opiskelijan kimbab-lounas ja viholliseni messenger. Toisessa kuvassa minä Danyangissa, raikasta ilmaa, paljon tilaa ja tiepatsas. Huomatkaa myös varsin hyvin kehittynyt korealaistyylinen poseeraus.

Viime viikonloppuna istuin bussissa lopulta lähemmäs tuhat kilometriä ja palasin Souliin kahdesti. (Alkuperäinen suunnitelma ei ollut ihan näin, mutta tämä toteutunut oli kyllä jälkeen päin ajatellen todella hyvä.) Molemmilla kerroilla oli pieni kulttuurishokki olla taas melussa ja sählingissä. Isot kaupungit ei ole minun juttu. Kampuksen rauhassa on sentään aika mukava asustella, ja koskaan ei ole ollut näin helppoa mennä aamulla luennolle, kun kaikki tapahtuu lähitaloissa. Ei etteikö näinkin voisi myöhästellä lahjakkaasti ja yrittää vältellä hommia viimeiseen asti. Olen yrittänyt olla reippaana, että voi viikonloppuisin reissata hyvillä mielin, mutta motivaatio hommiin on porkkanasta huolimatta välillä vähän kadoksissa ja aamulla luennoille herääminen kiristyttää hampaita.

Ärsytyspalkinnon saa kuitenkin tällä hetkellä ryhmätyöt, varsinkin yhteistyö korealaisten kanssa. Jos näillä täällä onkin ahkeran maine, niin tuntuu että se ei missään näy ja kun sitten lopulta jotain tehdään, tulokset ei ole niin justiinsa. Missä muualla saa copypasteta esitelmän netistä ja lukea suoraan paperista? Ei ole niin väliä vaikkei tajuaisi mitä lukee tai mistä lähteestä tiedot on saatu. Missä muualla tämän kopioinnin tekemiseen menee päiviä ja useita turhia tapaamisia, joita ennen sanotaan että juu, valmiita ollaan vaikkei olisi mitään tehty? Powerpoint-esityksiä täällä kyllä osataan tehdä paremmin kun Suomessa, pisteet siitä. Kuulemma kandivaiheessa em. kopiointimenettely on normaali ja maisteriopiskelijat ehkä osaavat jo vähän itsekin muokata matskua ja harjoittaa lähdekritiikkiä.

Ehkä tilanne ei ole ihan oikeasti näin synkkä, mutta näin loppuviikosta tämä näkemys ymmärrettäköön… Huomenna lähden etelärannikolle ja toivottavasti palaan sieltä maanantaina virkeänä ja innokkaana.

Taiwan? No siellähän oli kivaa. En tajunnut miten etelässä se onkaan, kravun kääntöpiirin kohdalla ja eteläisin paikka, jonne tämä pohjoisen tyttö on ikinä päätynyt. Asteita oli miellyttävät (pikkuhiljaa olen tottunut lämpöön) vajaa 30, ihmiset hymyilivät, Taipei tuntui 2,6 miljoonalla asukkaallaan melkein inhimillisen kokoiselta ja siellä oli kaikkea jännää, saatika sitten maalla. Itsekseen olossa oli aluksi vähän totuttelemista, mutta kyllä se sitten siitä lähti sujumaan vanhasta muistista. Sai kääntyä kadulla ihan mihin halusi ja muuttaa suunnitelmia kun siltä tuntui. Ei etteikö olisi ollut mukava palata takaisinkin, taitaa olla soolomatkailun aika sitten kesällä ja katsotaan vielä, missä määrin silloinkaan…

Mutta, mitäs sieltä jäikään mieleen?

Ihmiset. Jos Koreassa avaa kadulla kartan, voi olla aika varma siitä että pitkään sen kanssa ei tarvitse yksin pähkäillä. Ei mitään valittamista korealaisten ystävällisyydestä, paljon on meillä siitä oppimista, mutta Taiwanissapa ei tarvitse kuin kävellä kartta kädessä, niin jo ollaan kertomassa suuntaa. Tulevat myös kysymään englannin kieliopista (”voiko sanoa näin?”) ja muuten vaan juttelemaan kun on kerran oikein ulkkari siinä. Kaiken lisäksi nämä on vähän ujoja, ja kiittävät keskustelutuokiosta. Luulisi että minä olisin se, jonka pitäisi olla kiitollinen, että saa tutustua paikallisväestöön.

Ruoka. Taiwanissa on kiinalaisen edustuksen lisäksi hyvällä tiheydellä buddhalaisia kasvisruokabuffetteja, ja meikäläisen loma kului yksinomaan jälkimmäisten tuella. Valitsee mitä haluaa, maksaa painon mukaan n. 2e/ateria ja nauttii, on nimittäin älyttömän hyvää. Löytysköhän Soulistakin…

Luonto. Nättiä on, niin kuin opaskirjassakin luvattiin. Yhden päivän kävin itärannikolla merta ihmettelemässä ja vaeltelemassa, maisemat oli todella upeat. Palmuja ja kaikkea sellaista etelän rehua en osannut odottaa, niitä ihastelin mehiläisiä ja käärmeitä pelätessä. Vaellus ei tuolla reitillä ollut mitään Suomen tyylin luonnonrauhasta nauttimista vaan seuraa kyllä riitti, mutta eipä tarvinnut pelätä eksyvänsä tai loukkaantuvansa yksikseen. Lopuksi junaa odotellessa täydelliselle rannalle, täydellisenä päivänä. Kyllä kelpasi.

Taipei 101. Tämähän on se maailman korkein valmis rakennus, jonne piti päästä ihmettelemään. Mitäs hienoa siitä sitten sanoisi, ei varmaan tule kelleen yllätyksenä että maisemat oli aika upeat. Ja se maailman nopein hissi oli todellakin nopea. Laitan tähän teille oikein panoraamakuvan, joku on varmasti ottanut paremman, mutta siinä näkymät kun itse kävin. Klikkaamalla suuremmaksi. Lisäksi albumissa on halukkaille 4 megan tarkempi versio, jota saakin sitten hetken ladata.

Metro. Taipein metro eli MRT on kuulemma maailman paras, ja kyllä se siltä tuntuikin. Sääntöjä riittää ja sakon voi saada mm. syömisestä tai väärässä paikassa seisomisesta. Laiturilla on merkitty jonotusalueet, joille taiwanilaiset asettuvat odottamaan junaa, joka pysähtyy merkitylle paikalle. Taipein metrossa ei törmäillä ovilla vaan kuljetaan nätisti sisään ja ulos viivojen mukaan. Ehkä turhaa nipotusta jonkun mielestä kaikki tuo, mutta pakko myöntää että tällaista järjestystä rakastavaa suomalaista miellyttää kun homma pelaa. Ihmismäärät on täällä päin maailmaa vähän eri luokkaa kun Helsingin metrossa ja niissä sukkulointi sekä hermojen säilyttäminen on oma taiteenlajinsa varsinkin silloin kun kaikki kävelevät minne sattuu ja töniminen on sallittua, kuten Soulin sinänsä ihan toimivassa maanalaisessa. Yksi kiva juttu vielä Taipein metrosta: siellä ei ole vaunujen väleissä ovia vaan näköyhteys on junan päästä päähän, joten matkustaessa voi katsella miten juna kääntyy ja menee ylä- ja alamäkeä. Melkein kun vuoristoradassa olisi, tosin aika kesyssä. Metrolle kyltteineen tein oikein oman albuminkin.

Yksi reissun huippuhetkistä oli se, kun päädyin keskelle buddhalaista seremoniaa lauantai-iltana. Ajattelin ettei Longshan-temppelissä mitään illalla tapahdu, väärässä olin. Nämä harjoittaa uskontoa paljon meluisammin ja riehakkaammin kuin Suomessa on tapana, ja jotenkin pidin tunnelmasta. Ilotulitusraketit paukkuvat, suitsukkeet tuoksuvat, alttarilla kumarretaan. Toinen jännittävä kohtaaminen tapahtui Sun Yat-Sen -memorial hallissa, jossa portaikossa törmäsin näihin kavereihin. Ilmeisesti joku vahdinvaihtoseremonia oli kyseessä, vaikkei kukaan sitten vaihtunutkaan vaan aseita vaan pyörittelivät. Koreagrafia oli niin pitkä ja koominen ja portaikon tapaaminen niin surrealistinen tilanne (ihan kuin liikkuvia vahanukkeja, hyvin ovat treenanneet), että minulla oli suuria vaikeuksia seurata näitä vakavana. Ois ehkä pitänyt testata pysyykö noilla naama peruslukemilla jos toinen repeää ihan täysin…

Kuvia on taas ehkä muutama liikaa, mutta katsoo kuka tykkää…