Kevät Koreassa

Hassua, miten suhde maahan voi jäsentyä rajaviranomaisten kautta. Taiwanin matkani kenties surullisin hetki oli se, kun lähtiessä virallissetä lätkäisi passiin departed-leiman. Tuntui kun olisi jätetty yksin koko maailmaan. Kysyivät sentään, milloin aion taas palata kotiin, millä oli varmaan heille eri merkitys kun minulle. Lähdön traagisuutta lisäsi varmaankin se, että edellisenä iltana muutaman sojun jälkeen ranskalaisten idea valita randomilla metroasema ja kävellä sieltä kotiin vaikutti tosi hyvältä ja siinähän se yö sitten kuluikin, kun 10 miljoonan ihmisen kaupungissa välimatkat on hiukan eri luokkaa kun Jyväskylässä. Aamukuudelta otin sitten skarppina bussin lentoasemalle ja tottakai oli juurikin sellainen olo, että haluaa valloittaa maailman eikä missään nimessä jäädä kotiin nukkumaan…

Paluu olikin sitten lämminhenkinen tapahtuma, jossa virallissetä totesi, että eihän sinun nyt olisi tarvinnut tätä maahantulolappua täyttää kun olet jo tänne rekisteröitynyt, tervetuloa kotiin ja pieni hetki vaan kun laitan leiman. Osasin taas sanoa hei, kiitos ja näkemiin ja lausua kylttien hieroglyfit, vaikken niistä yleensä mitään tajuakaan. Tuntui kovin tutulta tämä maa Taiwanin ihmeellisyyksien jälkeen. Kotona jaksoin olla innoissani pari tuntia ennen kun tajusin että koulu painaa päälle ja aloittettava on heti huomenna.

(Jaa, on mulla Taiwanistakin sanottavaa ja kuvia tietysti, tulossa pian…)

Ulkomailla perinteisesti pitää elää kuten paikallisetkin, ja kokeilla kaikenlaista uutta. Täällä se on ruuan kanssa oikeastaan välttämätöntä jos haluaa pitää budjetin kurissa: Länkkäriruoka on lähinnä pizzaa, pastaa ja pihviä ja hinnat euroopan tasolla ja enemmänkin, kun taas ravitsevan korealaistyylisen aterian saa 3-4 eurolla, koulun ruokalassa halvemmallakin. Korealaisen perusruuan kanssa selviämisessä auttaa kaksi piirrettä. Ei kannata olla niin tarkkana, että on selvillä siitä, mitä lautasella oikeastaan on. Menyy on usein koreaksi ja vaikka tietäisikin, mitä tilaa, aina ruuassa on joku uusi ja erilainen ihmetys, jota ei Euroopassa tunneta. Suuhun vaan. Olen iloinen, että opettelin syömään lihaa. Helpottaa elämää huomattavasti ja ei tarvii asiakseen metsästää kasviproteiinia, kun maitotuotteihan nämä ei niin tunnekaan. Toiseksi ei kannata olla kauhean herkkä mausteille, niitä kun pistetään joka ruokaan. Tavisruuista joskus lisää, sillä aion esitellä teille ihkun kouluruokalamme, joka tarjoaa lähemmäs kymmentä ruokalajia joka päivä. Nyt erikoisuuksista.

Lonely Planetin mukaan madventures-henkinen matkailija kokeilee täällä silkkimatoja, koiraa (puppy soup, kuka voisikaan vastustaa!), naudanpolvikeittoa, paistettuja heinäsirkkoja, elävää mustekalaa sekä jotain Yukhoe-nimistä raakaa lihaa. Ahkerat buddymme ovat tunteneet vastuunsa ja kuskanneet meitä paikkoihin, joissa näitä tarjoillaan. Kuulemma korealainen syö mustekalaa sekä koiraa kerran vuoteen terveyden edistämiseksi. Olen täällä lyhyemmän ajan, joten ehkä minun ei tarvitse… Ja uskon, että ilman noita uskomuksia eivät korealaisetkaan monia ihmeruokia suuhunsa laittaisi, ne kun tuntuvat pienen gallupin perusteella jakavan paikallisiakin. Aion siis elää sen häpeän, ettei ole meheviä omakohtaisia tarinoita kerrottavana kaikista näistä, mutta onneksi kaverit ovat kunnostautuneet. Näin popsitaan elävä mustekala. Toisaalta tässä yksi päivä selvisi, että olen kuin olenkin pahaa aavistamattomana kokeillut naudanpolvikeittoa tietämättäni, ja raportoinutkin sen tänne. Viittaan aiemmin mainittuihin piirteisiin, joista on iloa korealaisessa ruokamaailmassa…

Listan ulkopuolelta mainittakoon mudfish-soppa, jota lähdin epäillen maistamaan pari viikkoa sitten. Valitettavasti ei ole tarjolla mitään lajiesittelyä tästä pohjamudissa elävästä pikku kalasesta, kuva vain. Ruskean värin mössö saa siitä, että siihen hienonnetaan koko kala, joita siis toisessa kuvassa vilisee. Valkeat klimpit ovat riisiperäisiä, vähän niin kun pieniä riisikakkuja. Ehkä yllätys, mutta keitto oli oikeastaan ihan hyvää riisin kanssa nautittuna. Söisin uudestaankin. Ja huomatkaa ympäristöystävällinen tuotantotapa, ei hukkaosia!

Jos ensimmäisen kuukauden jaksoi olla sosiaalinen ja tutustua kaikkiin, on seuraava neljäsosa vaihdosta ollut päinvastaista liikettä. Klikkiytyminen on päivän sana, mistä en välttämättä liikkeenä niin tykkää, sillä en halua olla kenenkään kaveri siksi, että emme ole jonkun muun kavereita ja kiinnostavia ihmisiä löytyy aina myös niiden valittujen ulkopuolelta. Totuus on kuitenkin se, että ei ole mitenkään mahdollista olla jatkuvasti kiinnostunut 50 ympärillä olevasta ihmisestä, saatika muistaa mistä näiden kanssa on viimeksi jutellut ja siten tutustua paremmin. Tähän varmaan perustuu se, että nyt panostetaan vähempiin kontakteihin. Stressaa vähemmän, antaa enemmän.

Minulla ei ole sosiaalipuolelta valitettavaa, olen saanut ihan hyvät kortit tässä pelissä. Oikeastaan oikein hyvät, kun miettii miten paljon tämä porukka jo rakenteeltaan poikkeaa Suomen piireistä. Vaihtariyhteisömme jäsenillä on kaksi yleistä piirrettä, toinen on noin 21 vuoden ikä ja toinen taloustieteiden opiskelu. Mitään rikoksiahan ne eivät sinänsä ole ja itsekin olen aikoinani syyllistynyt kumpaankin. Lieventävä piirre on ehkä halu lähteä Koreaan opiskelemaan jonkun helpomman maan sijaan. Ja avointa mieltä tarvitaan itseltäkin kun ulkomaille lähtee, ei ole syytä olla rasisti ja kuten jossain laulussakin sanotaan, tykkää niistä joiden kanssa milloinkin olet. Ei se mitenkään mahdottoman vaikeaa täällä ole.

Torstaina jätän nämä kentät hetkeksi ja lähden reppuni kanssa neljän päivän hermolomalle Taiwaniin. Sain lainaksi Lonely Planetin, jota lukiessa on lähinnä harmittanut ettei tullut varattua enemmän aikaa tälle Aasian Sveitsille. Eiköhän sitä kuitenkin jotain kerkiä. Tarkoitus olisi ainakin nostattaa hiuksia maailman korkeimmassa valmiissa talossa, Taipei 101:ssa (449m), josta löytyy myös maailman nopeimmat hissit. Vastapainoksi haluaisin ehtiä edes vähän selvittää, miksi portugalilaiset kutsuivat tätä saarta Ilha Formosaksi (=kaunis saari). Tätä varten pakkaan reppuun vaelluskengät.

Näin ne vain päivät menevät, ja vaellustarinat, jotka piti päivittää heti huomenna, ovat jääneet kirjoittamatta. Ei etteikö mulla olisi lisäksi viime viikoilta jo muitakin aiheita, joista hetikohta olin ajatellut pistää postauksen: ruokaoutoudet ja mudfish-soppa, perinteinen korealainen illallinen jolla olin kukaties milloin, kämppiksen ja minun ihastuttavat ja vihastuttavat erot, korealainen koulukulttuuri, opiskeluni, korean silmiinpistävät piirteet, rice cake museum, kirsikankukkafestarit… Olen jo alkanut kirjoittaa aiheita ylös siinä toivossa että sitten hiljaisella hetkellä raportoin ne, mutta milloin se hiljainen hetki oikein tulee? Lisää vaan tapahtua ennen kun edellisiäkään ehtii pureksia edes mielessä saatika ruudulla. En valita, näin sen kuuluukin olla. Saatte kuitenkin kyllästyä näihin juttuihin sitten jos joskus täältä palaan.:)

Hyppään tähän viikkoon, johon mahtui taas enemmän kuin kuukauteen Suomessa. Joku ehkä tietääkin, että korealaisten työmoraali on korkealla ja tahti kova. Niinpä vaihtarikin, vaikkakin pääsee paikallisia vähemmällä, joutuu oikeasti tekemään vähän hommia koulun eteen. Torstaina minulla oli ensimmäinen tenttini täällä. Koska se oli orgaanista kemiaa, stressiä tulee jo aiheesta ja vähän lisää sitten siitä, etten ole täällä aiemmin tentissä ollut. Tentin lisäksi jokaisesta tiiliskivikirjan (J. Grozynskin Organic Chemistry, kovasti saman näikoinen kun Suomessa käytettävät) kappaleesta pitää tehdä noin 30 propleemia, jotka palautetaan kirjallisena. Hommia siis on, mutta hyvänä puolena se, että tällaisen laiskan, Suomessa yleensä demot tekemättä jättävän, on pakko oppia. Tentti sujuikin ahkeran tehtävien rustaamisen ansiosta hyvin, ja oli kovasti samanlainen kun Suomenmaassakin. Tenttisalin taulun korealaisesta kirjoituksesta ymmärsin tentin alkamis- ja loppumisajan, ja tentaattorin suullisista ohjeista vielä vähemmän, mutta ilmeisesti toimin oikein kun sanomista ei tullut.

Perjantai kului sitten väsymyksen ja työnsaannin merkeissä, ja lauantaiaamuna heräsin ennen aamuviittä suunnatakseni Korean itärannikolle Gangneungin seutuville. Suomalais-saksalais-belgialais-ranskalaisen delegaatiomme suunnitelmat olivat varsin avoimet: tavoitteena oli vierailla pohjoiskorealaisessa sukellusveneessä (joka taas olisi oman tarinansa arvoinen: tämä rantakivikkoon v.96 juuttunut paatti oli eteläläisten mukaan hyökkäysaikeissa, kiinni jäädessään kommanderi poltti tärkeät paperit ja yrittivät paeta jalan takaisin pohjoiseen, huonolla menestyksellä) ja palata sunnuntai-iltana. Sukellusveneen löytäminen vei puoli päivää, ja sisälsi yhden kadun ramppaamista, avuliaisiin korealaisopiskeijoihin tutustumista, maaseutumatkailua bussilla, pikkukylän tsekkauksen, kävelyä pehmeässä rantahiekassa, tutustumista hylättyihin armeijan tarkkailupisteisiin sekä sojun nauttimista ystävällisten korealaisretkeijöiden kanssa. Oli se venekin, ja vieressä ollut tietysti kymmeniä kertoja isompi etelän tovereiden sotavene, ihan kokemisen arvoisia. Nälkäinen seurue löysi tiensä takaisin kaupunkiin, jossa söimme todella maukasta ruokaa tosi kivassa ravintolassa, jossa tavattiin myös tässä maassa ihmeellinen hyvää englantia puhuva korealainen, jolla oli ikääkin vasta 5 vuotta.

Yöpaikan etsiminen olikin sitten oma juttunsa. Suunnitelmana oli nukkua korelaisessa kylpylässä, ja sellaisen löytämisessä meitä auttoi jälleen ystävällinen korealainen. Hän bongasi meidät kadulta, kysyi mitä etsimme, saattoi meidät kädestä pitäen ensimmäiseen paikkaan ja hommasi meille sitten taksin seuraavaan, vielä vähän isompaan ja hienompaan, rannalla olevaan kylpylään. 8000 wonilla (n. 5e) saa kylpylässä viihtyä niin pitkään kuin haluaa. Ns. kylpyläpuolella tarjolla oli pari erilämpöistä saunaa, sekä kymmenkunta erilämpoistä poreallasta. Lisäksi talo tarjoaa vähän vankilatyyliset isot t-paidat ja shortsit (tytöille pinkit, pojille siniset, valitettavasti näistä ei mulla ole kuvia), joissa voi vapaasti oleskella patjahalleissa, erilämpöisissä huoneissa, pc-huoneessa, kuntosalilla, ravintolassa, kahvilassa, ottaa hieronnan jne. jne.

Ei oltu mitenkään ainoat tuolla yönsä viettävät, päinvastoin porukkaa näytti riittävän vuorokauden ympäri. Pienestä melusta ja lasten häirinnästä huolimatta tuli nukuttua mukavat lähes 10-tuntiset yöunet, joiden jälkeen olikin valmiina sunnuntain seikkailuihin. Ranta-aamiaisen jälkeen lähdimme edellisenä päivänä retkeilemässä tavatun korealaistoverin kanssa autoilemaan ympäri seutua ja vierailimme siellä sun täällä, pyörimme kaupungilla ja saimme jälleen uuden kaverin edellisen kaverista. Lupasimme tavata jälleen nämä tytöt, jotka jäivät illalla haikeina vilkuttamaan bussillemme. Korealaiset on ihania!

Tosi rentouttavaa oli matkustaa pienellä porukalla, jossa kaikilla oli samanlainen matkustus- ja olemisfilosofia, ei ole aina kamalaa häsläystä ja kaikille kerkiää puhua. Tätä lisää. Kuvia reissusta mulla on vaikka kuinka ja kerrottakoon palkinnoksi tänne asti lukeneille, että ne ovat nähtävissä täällä. Etusivulla ei näy kaikki kun niitä on kolme ruudullista…

Ai niin, olen myös menossa pitkälle viikonlopulle Taiwaniin parin viikon päästä.

Kiipesin Dobong(san)-vuorelle “muutaman” korealaisen kanssa. Kivaa oli, väsyttää. Täällä kuitenkin muutama kuva. Tarinat myöhemmin.

Minulla on koulussa vakavan opiskelun lisäksi kivoja kursseja. Yksi niistä kulkee nimellä Understanding world heritages in Korea. Kurssilla tutustumme korealaisiin Unescon maailmanperintökohteisiin. Se on aivan mahtavaa, sillä voin sekä olla reipas opiskelija että tutustua paikkoihin, joihin haluaisin reppureissaajanakin perehtyä. Kurssia vetää sympaattinen prof. Kim, antropologi jota ei mikään maailmanperintökohde tai korealaisen kulttuurin piirre jätä kylmäksi. Jos minusta joskus on opetustehtäviin, haluaisin hoitaa ne yhtä elävästi ja innokkaasti kuin prof. Kim.

Tänään vierailimme Changdeokgung-palatsissa. Katsokaa viralliset kuvat ja muutkin perustiedot vaikka tuolta wikipediasta, johon taas viittaan, niin voin laiskana kuvailla vain meidän reissua paikkaan. Palatsi sijaitsee aivan Soulin keskustassa mikä on jo sinänsä jännää kun muurin ulkopuolelta alkaa bisnesmaailma. Sinne on myös helppo siis palata ja näin aion tehdä sitten kun lehdet on puussa ja altaat täytetty vedellä. Tämä Pekingin Forbidden cityn aikalainen on jännä tuttavuus. Kiinan kaverista poiketen naturalismin hengessä sen rakennukset on tehty vaatimattomammiksi ja sijoitettu luonnon helmaan. Tunnelma oli kuitenkin hieno, ja toivottavasti pääsen vielä tuota Kielletyn kaupungin meininkiin vertaamaan.

Palatsiin pääsee vain opastetulla kierroksella, mutta meidän tullessa viimeinen englanninkielinen ryhmä oli jo lähtenyt. Saimmekin kierrellä proffan johdolla, mikä oli sisällöllisesti tosi hyvä juttu. Kiertely tosin meinasi mennä vähän koomiseksi, sillä ryhmään lyöttäytyi meidän kurssilaisten ohelle eksyneen oloisia liikemiehiä sekä muutama tuulipukuturisti, joita proffa yritti aluksi reippaalla tahdilla ja kurssijuttuja kertomalla karistaa (ilmeisesti ei voi vaan sanoa ei…) mutta kun ne sitkeästi pysyivät mukana, alkoi hän vinoilla mukana olosta koreaksi. Ekassa kuvassa on palatsin päärakennus, näitä sekalaisia tyyppejä sekä uljas prof. Kim. Toisessa ihmettelemme palatsille johtavaa siltaa. Etualalla buddyni ja paras korealaiskaverini Yujin. Eläimet sillassa karkoittavat pahoja henkiä. Kolmannessa prof. Kim kertoo jotain todella jännää, mutta kadotettujen lasten kiinnostuksen vie täyttämättön lammikko. Hienommalta ehkä näyttää kun saadaan vedet paikalleen.

Toisen kuvasatsin aiheena on luonto. Kuvaa palatsin kävelyalueista sekä niitä jo hehkuttamiani kukkia, joita alkaa pikkuhiljaa näkyä. En vielä tiedä mitä lajia nuo edustaa vaikka ehkä luonnontieteilijänä pitäisi.

Palatsikokemuksesta valaistuneena vaeltelin Soulin katuja ja mietin, että on tää kyllä aika jännä paikka. Ei haittanut edes nenässä tuntuvat saasteet, mieli oli hyvä. Odotan edelleen sitä kulttuurishokkia. Löysin Kyobo-buildingin ja sieltä kirjakaupan, jonka englanninkielisten kirjojen osastosta olin kuullut paljon hyvää. Sitä ennen löytyi kuitenkin näytiltä kuvan kirja “How to success talk with smart woman”, jolle varmasti on näin perinteisesti hyvin patriarkaalisessa ja miesten sanelemassa yhteiskunnassa naisten koulutustason noustessa ja rakenteiden muuttuessa kysyntää. Hitsi kun oli koreaksi, nyt jäi tuokin tieto saamatta. Mukaan lähti kuitenkin kiva kirja, jossa esitellään 20 korealaista kansallispuistoa mm. vaelluskarttojen kera. Toivottavasti saan sen pian käyttöön, itse asiassa suunnitelmissa olisi sunnuntaina valloittaa joku läheisen Bukhasan-puiston vuori mikäli ei ihan kissoja ja koiria sada. Huomenna menen riisikakkumuseoon. Älkää kysykö miksi, kysykää miksipä ei…

En ole pitkään aikaan (ts. kuukauteen) nähnyt niin paljon ei-korealaisia kuin tänään. Kävimme Itaewonissa, Soulin monikulttuurisimmassa kaupunginosassa, shoppailemassa ja syömässä. Katukuva kaikkine väreineen ja kielineen oli suorastaan shokki! Tässä on jo aiemminkin muiden vaihtareiden kanssa naureskeltu, miten kadulla satunnaisesti vastaan tulevaa ulkkaria tulee tuijotettua kun sellainen pistää niin silmään, samalla unohtaen, että itse näyttää vastaantulijoille jatkuvasti vähintäänkin yhtä oudolta. Täällä Ewhan ympäristössä ja Sinchonissa todellakin useasta yliopistosta huolimatta katukuva on hyvinkin korealainen ja niin kuin tämän niemimaan asukkaat muutenkin ovat homogeenista porukkaa, niin myös vastaantulevat ovat kovasti korealaisen näköisiä lähes kaikki.

Korealaiseen katukuvaan on hyvin ehtinyt jo kuukaudessa tottua ja muunnäköiset olivat suorastaan jännittävän erilaisia. Tajusin, että täällä näkyy normaalisti tosi vähän ylipainoisia, ja että korelaiset todella pukeutuvat tyylikkäämmin kuin maailmalla yleensä, nämä asiat kun ensin pistivät silmään. Jos täkäläistä katukuvaa aluksi ihmettelikin, niin kyllä on varmasti palatessa suomalaisessakin taas tottumisensa.

Monikulttuurisuuden merkeissä kävimme myös pitsalla. Se olikin yhtä muutaman viipaleen kertaa lukuunottamatta ensimmäinen lämmin länkkäriateriani kuukauden aikana. Kaksi täkäläisen valion suomalaisesta selvimmin erottavaa seikkaa ovat leivän ja maitotuotteiden olematon käyttö sekä mausteiden sitäkin reippaampi lisääminen ruokaan. Ilmeisesti olen jo alkanut tottua paikalliseen menoon, sillä pitsa, vaikka sen periaatteessa tunnisti ihan hyväksi, ei oikein maistunut miltään sellaiselle, joka on alkanut pitää pientä kuumotusta ja nenän vuotamista normaalina ruokailuun liittyvänä asiana ja hyvän aterian merkkinä. Samoin korealaiseen karppiruokaan tottuneelle tuli pitsasta karsea ähky, jota tässä sulatellaan. Jos nyt en ihan kaikkia ruokakulttuurin piirteitä täältä Suomeen toisikaan, niin pitänee opetella kokkaamaan muutama herkullisin ruokalaji. Muuten saattaa tulla ikävä tätä virkeää oloa niin itselle kuin mahallekin.