Kevät Koreassa

Tämän viikon projekti oli synttärilahjan osto Jannelle. Olen kuitenkin jo ymmärtänyt, että menoni ja varsinkaan niiden aikataulut eivät aina ole hallinnassani. Voisi ne ehkä omassa päätösvallassa pitää, mutta tylsempää olisi niin, sillä aina joku, kuten korealainen buddyni Yu-Jin, järjestää menoa, joka usein on jännempää kun omat suunnitelmat. Lopputulos olikin, että suurista puheista huolimatta viikko kului erilaisiin muihin aktiviteetteihin osallistuessa ja ehdin shoppailemaan vasta lauantaina korealaisesta perinneruuasta ttoppokkista selvittyäni.

Lahjaa lähdin etsimään Aasian suurimmasta ostoskeskuksesta COEX mallista. Helkkarin iso se olikin, vaikka mielenkiintoisemmat kaupat ehkä on vielä jossain muualla. Ostarin vierestä löytyi kaikenlaista suurta taloa sen verran että niskat alkoi jo olla koetuksella niitä ihmetellessä. Maailman korkeimpien rakennusten listallekin pääsevä Korean WTC kavereineen siellä oli. Taloja oli vähän hankala saada mahtumaan kuvaan ja sää toi omiin kuviin maailmanlopun meiningin, mutta laitan kuitenkin pari taiteilijan näkemystä tähän. Vaikea edes kuvitella niitä maailman suurimpia, pari kertaa noiden kokoisia taloja. Itse asiassa täälläkin on ollut yritystä korkeuksien tavoittelussa. Useampikin eri yli ja vähän alle 500-metrinen pytinki on Souliin, viereiseen Incheoniin sekä etelän Busaniin suunnitteilla.

Lauantain viimeinen muttei missään nimessä vähäisin löytö kuvaa hyvin sitä, mitä Koreassa on tähän mennessä saanut eniten ihmetellä. Tämän blogin kun ei ole tarkoitus olla mitenkään henkevä tai analyyttinen, en nyt yritä muotoilla sitä tähän mitenkään hienosti, mutta jännää täällä on se, miten maassa yhdistyy uusi ja vanha, kapitalismi kukkii ja ollaan näennäisesti tosi “länsimaisia” ja enemmänkin, mutta kuitenkin aatteilta hyvinkin perinteisiä korealaisia ja vanhoja juttuja ei ole mitenkään hylätty. Valtavan ostarin uloskäynniltä tienylityksen päässä odottaa buddhalainen temppeli Bongeun-sa, jonne kelpaa mennä mieltä puhdistamaan kaiken shoppailuhapatuksen jälkeen. Aion palata tänne paremmalla ilmalla, remontin valmistuttua ja torstaina, jolloin he esittelevät toimintaansa ulkkareille. Kuva esittää näkymää temppelin edustalta portille ja ostoshelvettiin päin.

Tänään tein toisen rynnäkköni pohjoiseen, kun lähdimme joukolla ihmettelemään dmz:n antimia. En oikein tiedä mitä originellia tuosta kokemuksesta sanoisi. Jotkut ehkä tietävätkin että minua kyllä liikuttaa nämä ihmiselämän kummallisuudet ja hakeutuisin niitä todistamaan vaikka joka viikko. Toisaalta sitä on niin etuoikeutettu, kun ei tarvitse olla noita väärällä tavalla kokea ja voi käydä vaan turistina päältä katsomassa, että kaikkea sitä maailmassa ihmisille tapahtuukin. Kävimme maan alla pohjoislaisten kaivamalla, 70-80-luvulla löydetyllä 3rd tunnelilla, sekä näköalatasanteella, josta olikin tosi hienot maisemat rajan yli. Hyviä kuvia sieltä ei saanut ottaa, joten teidän täytyy tulla itse katsomaan. Näytän kuitenkin, miten minä ja Saksan Anja poseeraamme henkilökunnan kanssa. Kun joku kuitenkin kysyy, niin emme käyneet todistamassa niitä toisiaan tuijottavia etelän ja pohjoisen sotilaita, tällä kertaa…

Pohjoisen vierailut eivät näillä näkymin tule jäämään tähän, sillä olen varannut paikan matkalle rajan yli Kaesongiin, joka on Pohjois-Korean toiseksi suurin kaupunki. Eräs matkatoimisto aloittaa tänä vuonna visiitit tähän Goryo-dynastian aikaiseen pääkaupunkiin. Reissu on toukokuun lopulla, ja toivon että maat saavat siihen mennessä jos nyt ei ihan rauhaa solmittua, niin ainakin pidettyä yllä nämä nykyiset välit, joita on uutisen mukaan viime aikoina vähän koeteltu. Täällä Soulissa on tosi vaikea kuvitella, että oikeasti on 40 km päässä maasta, joka tekee vaikka mitä kokeita, ja että nämä maat todella ovet teknisesti sodassa keskenään. Toisaalta kornia, miten maat rahastavat koko hommalla: sotilaiden katsominen etelän puolelta olisi kustantanut yli 40 euroa ja päiväreissu Kaesongiin vie 170e varoistani. Summat eivät ole oikein missään suhteessa kustannuksiin, vaan valtakoneistoja tässä rahoitetaan. Tämä ei siis ole mikään eettisen matkaajan valinta, mutta rahoitetaanpa nyt sitten ainakin vähän kumpaakin puolta.

Sokerina pohjalla teille tämän kirjoituksen yhteenvetona mielestäni maailman hurjin iso talo Ryugyong Hotel, joka löytyy Pyonyangista Pohjois-Koreasta. En tiedä päästetäänkö minua enää tuohon maahan ollenkaan kun sen näin monta kertaa sen mainitsen, mutta perehtykää ja ihmetelkää jos siltä tuntuu.

Lauantaina kyllästyin jatkuvaan saamattomuuteen korean opinnoissa ja päätin jatkossa opetella yhden sanan tai ilmaisun koreaksi joka päivä. Hangulin ääntäminen sujuu jo sinne päin ja perustervehdykset ja kiitos lähtee jo aika luontevasti. Muuten kommunikointi tarkoittaa lähinnä leveää hämmentynyttä hymyä ja sitä se on varmaan jatkossakin, mutta jos tämä projekti nyt toisi vähän ryhtiä tähän hommaan.

Luonteva alku oli tietysti aina käytännöllinen “anteeksi, en ymmärrä”, joka luikautetaan vapaasti käännettynä seuraavasti: tsesong hamnida, iiheemothejoo.* Eilen perehdyin korealaiseen tapaan kutsua kavereita. Täällä kaikki ovat iso- tai pikkusiskoja ja veljiä toisilleen ja sanat ovat omat sekä sanojan että kohteen mukaan. Opin siis simputtamaan poikasia sanalla “tsonghee”, pikkuveli, ja he vastaavasti kutsuvat minua “nunaksi”, josta tulee lähinnä mieleen italialaisten tapa kutsua isoäitiä.. Mutta ei nyt ruveta mihinkään ikäkriisiin kumminkaan.

Em. kutsumisjuttu liittyy osittain suurempaan ilmiöön, iän tärkeyteen ja vanhempien kunnioitukseen. Täällä yleensä aina jos ei ensimmäinen niin viimeistään kolmas kysymys on ikä, ja sillä luodataan suhdetta toiseen. Periaatteessa ns. tasa-arvoista suhdetta ei kavereiden välilläkään ole, vaan iän mukaan määrittyy tietynlainen hierarkia. Mitä se sitten käytännössä on, en tiedä, kun en ole sen kummempaa simputusta nähnyt, mikä ehkä johtuu korean kielen taidottomuudesta. Kuuleman mukaan vanhempi voi periaatteessa kertoa nuoremmalle, mitä pitää jossain tilanteessa tehdä, ja tämän kuuluu totella. Mene ja tiedä sitten onko näin, sillä tuntuu että nuoret vähän joustavat muistakin käyttäytymissäännöistä joista olin kuullut.

Tämän päivän sana on ehdottomasti hyvää yötä, eli jotakuinkin “anyonghi tsumuseyo”, suoraan käännettynä nuku rauhallisesti. Flunssan liikkumattomuuden jumittama selkä, sen aiheuttama päänsärky ja viime yön valvominen ehkä aiheuttivat sen, että tänään oli ensimmäinen päivä kun vaihtarielämän vaatimukset kävivät vähän enemmän hermoille ja tuntui, että ei ole mitään tähdellistä sanottavaa kenelläkään saatika kiinnostusta muiden juttuihin.

Kuulin myös, että tästä näennäisestä siveellisyyden ja tiukkojen sääntöjen (minulla ei ollut tällaisia ehtoja sitten ala-asteen) kehdosta (todellakin näennäisestä, sillä tässä vaiheessa jokaiselta täällä asuvalta ja asuneelta pääsee iso hehheh), International Housesta, löytyykin kahden hengen huone, jonka voi saada vuokralle jos on vaikka poikaystävä tulee käymään, niin kun toverille tässä lähipäivinä. Pientä haikeutta on siis ilmassa, sillä vaikka kämppis onkin osoittautunut oikein hyväksi ja ihanaksi, aina sitä mielummin jakaisi huoneen sen kanssa, jonka kanssa haluaa. Ja vaikka tyttöjen jutut vaihteeksi on osittain ihan jees, loputtomiin ei jaksa kiinnostaa tämän yhteisön kuhisevan suhde-elämän uusimmat käänteet.

Kevyttä kamaa tämä kaikki kyllä on. Totaalista kyllästymistä tai edes kunnon kulttuurishokkia ei ole vielä kuulunut ja toivon mukaan ei pahassa mielessä tulekaan.

* Älä käytä tätä blogia korean oppimiseen… Jos sattumoisin kiinnostaa, netistä voi kieleen perehtyä esim. mr. Oh’n opastuksella.

Huhhei kun on taas kerinnyt tapahtua monta asiaa. Jos jättää blogikirjoittelun pitkäksi aikaa ja kerrottavaa kasaantuu, on vaikea keksiä mistä aloittaa. Toisaalta tuskin ketään kiinnostaa minä päivänä ja missä järjestyksessä mikäkin tapahtui, joten voin hyvin tällä kertaa aloittaa vaikka kertomalla kirsikankukista.

Halusin tulla Koreaan nimenomaan keväällä, koska halusin nähdä luonnon heräämisen vieraalla maalla. Tarkoitus oli myös mennä Japaniin kirsikankukkia ihmettelemään. Huono homma, sillä Suomen mediakin osasi kertoa, että Tokiossa ne pirut jo kukkivat. Täälläkin puolella merta on jo lehdet tulossa, ja ressi väheni kun tyhmälle selvisi, että kyllä niitä samoja kukkia täälläkin riittää. Naapurikampus Yonsei kuulemma on jopa kukkaloistostaan tunnettu. Sinne siis kävelylle lähipäivinä.

Kohdalleni osui myös kunnia vierailla aidossa korealaisessa kodissa. Oikeastaan on kyllä sanottava, että aika lailla samalta se koti näytti kun eurooppalaisetkin kodit. Korealaisen toverin huone oli samanlainen ihanan vaaleanpunainen kun itsellä teini-iässä, ei sentään julisteita seinällä. Täällä on ihan tavallista että varsinkin tytöt asuvat kotona tai korkeintaan koulun asuntolassa naimisiinmenoon asti, jos elävät ns. kunniallisesti niin kuin tapana on. Vierailukohteessa oli jääkaapin lisäksi ylimääräinen kylmiö pelkästään kimchille. Kimchihän siis on korealainen perinneruoka, vielä pahempi kun peruna suomalaisille, sillä ilman tätä hapatettua maustettua kiinankaalia ei korealainen ilmeisesti voi yhtäkään ateriaa nauttia. Perinteisesti kimchiä ja sen maustekastiketta on säilytetty maahan upotetuissa ruukuissa, mutta koska sellainen on kerrostalossa ja muutenkin modernissa kodissa vähän epäkäytännöllistä, voi kimchille hommata pakastearkun näköisen säilytysastian.

Sisältä en kehdannut kauheasti käydä räpsimään, mutta tässä korealaista lähiöarkkitehtuuria 14:sta kerroksesta katsottuna. Etelä-Korean väentiheys on wikipedian mukaan 472 hlöä/km ja kaupungeissa tietysti vielä paljon enemmän.

Kotiyön jälkeen tie vei ravintolaan, jossa pääsin ensimmäisen kerran kokeilemaan ravintolasyömistä lattialla istuen. Seuraavassa kuvassa minä ja Ruotsin ihme Daniel, jonka mielestä kaikki on aina fantastista, olemme valmiina ruokailuun.

Tässä on sitten se itse ruoka. Tämän takia kuulemma porukka tulee kaukaakin tähän tiettyyn ravintolaan. Ruuan nimi ei jäänyt mieleen enkä ihan oikein ymmärtänyt, mitä hienoa on lihasuikaleissa, keitetyssä vedessä, nuudeleissa ja riisissä, joita saa vielä itse maustaa mm. chilillä ja purjosipulilla. Ei se kuitenkaan pahaakaan ollut. Takana on, tietysti, kimchiä.

Ja miksi sitä urheilua? Tuli tutustuttua korealaiseen b-boy-skeneen ja oishan se hienoa jos voisi tehdä kaikenlaisia juttuja. Huomasin kyynisyyttäni hetkittäin ajattelevani, kun näitä on videolla tullut aiemminkin nähtyä, että ainahan youtubesta löytyy vielä vaikeampi voltti. Ei näin. Hyvä meininki nimittäin oli näillä tyypeillä ja vakuuttavasti lähti kaikenlaiset voltit ja väkerrykset, mitä tuohon nyt kuuluu. Shown jälkeen olimme kovasti innoissamme kaikki.

Tässä teille toipilaisuuden iloja: sain vihdoin nettiin ekan viikonlopun kuvat, joita odottaessa olette varmasti viettäneet unettomia öitä…  Pitää varmaan tulevaisuudessa panostaa vähän enemmän kuvalaatuun, mutta luotan vielä siihen että hc-kavereille ehkä räpsäisyistäkin on iloa. Kuvia siis täällä, ja ne ovat lounaalta korealaisen perheen kanssa sekä visiitiltä samaisen dmz:n reunalle samaisella kokoonpanolla. Lisää aiemmassa kirjoituksessa.

Niinhän siinä sitten kävi, että tuli minunkin vuoroni liittyä sairastavien vaihtareiden joukkoon. Suomessa kutsuisin tätä harmittomaksi pikku flunssaksi, mutta täällä kun julkisissa tiloissa niistäminen ja aivastelu ei ilmeisesti ole niin suotavaa ja tapoihin kuuluu syödä yhteiseltä lautaselta, olen suosiolla ilmoittautunut kipeäksi. Normaalisti myös selviäisin taudista korkeintaan apteekin antimin, mutta nyt tukkoisen nenän ja huonosti nukutun yön jälkeen sekä kulttuurisesta kiinnostuksesta päätin kokeilla, mitä Ewhan omalla health centerillä on tarjolla.

Mukavasti naapuritalossa sijaitsevasta health centeristä löytyi ovet vaihtoehdoilla “health management” (kiinalaista lääketiedettä vai paperinpyöritystä..?) tai “medical treatment”, joista jälkimmäinen on se, minne opiskelijan kuuluu mennä. Yths:n tyyliin tiskillä näytetään opiskelijakorttia, minkä jälkeen saa istuskella ja katsella omaa nimeään (tai jotain sinne päin t. Hili) listassa ruudulla. Kun se oma nimi sitten noin minuutin odotuksen jälkeen räväytetään näytölle isolla ja nuolen kanssa, voi siirtyä sen osoittamaan suuntaan lääkärin vastaanotolle. Minulle pikadiagnoosi oli flunssan sijaan “common cold” eli joku vilustuminen vaan, sillä kuumetta ei ollut, ja koska flunssasta ei ollut kyse, ei tarvittu hoidoksi antibiootteja (!), vaan vain neljää muuta pilleriä kolmesti päivässä. Pillerit sai samasta hallista toiselta tiskiltä jälleen parin minuutin odotuksen jälkeen. Näin tehokasta toimintaa en ole nähnyt missään! Vähän vierastan lääkkeiden ehkä turhaa popsimista, mutta kokeillaan nyt kun kerran täällä ollaan.

Paikallisen arvauskeskuksen tuella vietän nyt siis muutaman päivän vähän rauhallisemmissa merkeissä. Ajattelin toipilaisuuden kunniaksi avata äitin mukaan laittaman fazerin sinisen suklaalevyn. (Mikäli muuten joku haluaa lähettää minulle jotain, osoitteen saa meilillä…) Onneksi on kämppis ja muutkin toverit samassa talossa niin ei tarvitse ihan mökkihöperöksi ruveta. Kämppis jo kiltisti kävi kaupassa minunkin puolestani ja on muutenkin sympannut, vaikka ei tämä tietysti kotona sairastamista voita. On tässä kuitenkin se ilo, että kerkiää vähän miettiä mitä sitä täällä ja tässä rajallisessa ajassa oikeastaan haluaisi tehdä. Joskus tuntuu että kaikessa hulinassa se pääsee unohtumaan.

Viime kirjoituksessa julkaistu kuva ilmeisesti pisti Soulin vähän skarppaamaan, sen jälkeen kun täällä on nautittu lempeästä auringonpaisteesta. Kun vielä juuri sopivasti viikonlopuksi tuli loistoilmat, melkein tulee paha mieli että tuli noin haukuttua…

Viikonloppu kului kaupunkiin tutustuessa. Jätin perjantaina klubbailunkin väliin että voin seuraavana päivänä olla pirtsakkana liikkeellä. Kävimme kiipeämässä Umyeonsan-vuorelle, joka oli oikein kiva paikka ja tarjosi kiipeilijälle palkinnoksi hienon maiseman. Tuolla reissulla tuli tavattua myös suomalaisvaihtari toiselta yliopistolta, mikä se koulu nyt sitten olikaan. En ole reissuillani tottunut kaipaamaan omanmaalaista seuraa mutta täällä huomasin tykkääväni suomalaiskontaktista, ehkä siksi kun lähes kaikilla muilla porukassamme on mahdollisuus puhua omaa kieltään ja sitä saa jatkuvasti olla vierestä todistamassa. Se ilo sai kuitenkin vain aikansa, kun suuntasimme perinteisen korealaisen musiikin ja tanssin konserttiin. Tuo jokalauantainen näytös oli kai vähän turisteille meinattu, mutta minua se ei ainakaan haitannut vaan kiva oli katsella miten täällä on itseä ilmaistu läpi aikojen. Visuaalisesti hirmu erilaista ja nättiä se oli kaikki, vaikka huomaa että laulu kuulostaa länkkärimusaan tottuneelle jotenkin vieraalta. Oli niillä eri perinteillä nimetkin, mutta unhoon jäivät. Lauantain seikkailuista on muutama räpsäisy täällä.

Eilen jatkettiin turistimeiningeillä, ajeltiin siis “kaikilla” nähtävyyksillä pysähtyvällä bussilla ympäri keskustaa. Itselläni nämä lähes kolme viikkoa ovat nolosti jotenkin hurahtaneet ilman koko keskustaan tutustumista, joten kierroksesta oli iloa. Onneksi olin lukenut turistioppaani ja muistin niiden varoittelut Soulin näennäisestä harmaudesta, ja mikään Rooma tämä kaupunki ei tosiaan ole. Aika jännä yhdistelmä uutta ja kiiltävää, melko uutta, harmaata ja kulunutta sekä vanhaa ja upeaa paikka kuitenkin, ja pinnan alta löytynee vielä kaikenlaista. Päädyimme Sotamuseoon (helkkarin iso, pari kerrosta nippelitietoa Korean sodasta) ja tsekkasimme pikaisesti jonkun palatsin (nättihän tuo) ennen kun pääsimme korealaisravintoloitsijan kynittäväksi (ulkkari maksaa helposti ylihintaa jos ei tuo mukanaan vähintään yhtä paikallista..).

Kaupunkikierros ja suomalaisvaihtarin ja tämän tovereiden kanssa käydyt keskustelut reissaamisesta saivat minut muistamaan, että aika kuluu ja Soulissa sitä ei kannata kokonaan viettää, saatika sitten kampuksella ja vakiojuottolassamme, joka muistuttaa lähinnä irkkubaaria, tuota universaalia ilmiötä. Olenkin katsellut vähän Japanin reissua mid term -kokeiden jälkeen huhtikuulle, tai oikeastaan mitä vaan reissua mille vaan ajalle. Vinkkejäkin otetaan vastaan…

Tällaisena harmaana, ankeana päivänä ei Suomessakaan tee mieli lähteä ulos.

Kaksi viikkoa vieraassa maassa on täynnä ja rutiinit alkavat olla selvät. Täällä käydään käydään koulussa ja siinä välissä hengaillaan samasta talosta löytyvien tovereiden ja jaksamisen mukaan myös satunnaisten korealaisten kanssa. Päivän tärkein kysymys on ruokailu, miten ja missä seurassa se tapahtuu. Viereisessä talossa on halvinta, mutta makutakuuta sille sapuskalle ei saa. Buddy lunch joka päivä klo 12.30 kampuksen ulkopuolisessa ravintolassa on taatusti hyvää ja helppoa jos vaan saa itsensä silloin liikkeelle. Illalla yleensä tuntee itsensä epäsosiaaliseksi jos ei osallistu dinner-seurueeseen vaan jää omaan nurkkaan ryystämään nuudeleita, mutta kaksi kertaa päivässä ulkona syömiseen ei haluaisi antaa itsensä tottua, vaikka ateriointi täällä onkin suht halpaa (n. 5000 wonia eli 3,5e/annos).

10-miljoonaisessa Soulissa sumuisella ilmalla on vähän eri merkitys kuin Suomessa. Vaikka kaupunki kuulemma ei ole mitenkään Aasian saastunein, varsinkin keväisin Kiinasta tulevan ns. yellow dustin ansiosta se ei ole ihan terveellisinkään asuinpaikka. Itse asiassa kuulin tänään että täällä on viikko sitten ollut koulutkin kiinni harvinaisen huonon ilman takia (Kts. uutinen). Veikkaisin että tänään ei tuota päivää paljon paremmaksi päästä.

Minulla on pari päivää ollut keuhkoissa vähän outo olo, mutta se voinee johtua myös vaihtariyhteisöömme pesiytyneestä flunssasta, jonka merkeissä varsinkin täällä niin suositut ulkkaripoikamme ovat päässeet ihastuttamaan naapurin health centerin hoitajia. Yths:n tyyliin toimiva kampuksen terveyskeskus tarjoaa flunssaan hoidoksi kasan pillereitä, pullon punaista nestettä ja piikin kankkuun. Kukaan ei oikein tiedä mikä noissa on sisältö, mutta tulokset ovat olleet ilmeisen hyvät. Toivon kuitenkin, etten joudu apuun turvautumaan.

Ei elo ole täällä missään nimessä tylsäksi mennyt. Pari päivää sitten meiliini tupsahti vähän erikoisempi viesti, jossa tarjottiin pestiä yliopistomme kuoron opastajana. Kuoro kun laulaa kevään festivaaleilla suomalaisia lauluja, mutta heillä on hieman hankaluuksia harjoittelussa kun kukaan ei kieltä taida. Minulle siis haluaisivat maksaa siitä, että kerron heille mistä lauluissa kerrotaan ja opetan ääntämään sanoja suunnilleen oikein. Passaahan tuo, ja jännää tulee varmasti. Seuraavaksi lähden kuoroprofessorin luo kuulemaan, mistä oikein on kyse.

Kuten edellisessä kirjoituksessa jo vihjattiin, takana on viikonloppureissu korealaiseen maalaismaisemaan. Kang Chon oli paikan nimi, ja sijainti Soulista noin 70 km koilliseen, lähellä Chuncheon-kaupunkia. Meitä ulkkareita oli neljä ja loppuseurue sekalaista korealaisia buddyistamme ja heidän tutuistaan. Ennen lähtöä olin jälleen autuaan tietämätön tulevasta, mutta hienoksi osoittautui tämäkin reissu ja korelaiset olivat jälleen ihan älyttömän ystävällisiä. Kuviakin laitoin, pitää keksiä niille vielä parempi muoto mutta olkoon nyt noin.

Kang Chon on ilmeisesti jonkunlainen lomakylä, jossa harrastetaan kaikenlaista laskettelusta (?) vesihiihtoon silloin kun ei viitsitä lähteä lähiseudulle mm. vaeltamaan. Ensimmäisen kerran reissulla tuli nähtyä myös oikeita maantiepyöräilijöitä ja ymmärrän kyllä, miksi he noille seuduille kerääntyvät. Toki korelaiselta hurjalta liikennekulttuurilta ei voi täälläkään välttyä. Kuvat eivät oikein anna upeille maisemille oikeutta, ja kesällä tuolla on varmasti ihan mieletöntä. Me ajelimme minibussilla ympäri seutua, söimme paikallista herkkua, kivillä paistettua kanaa, ja vierailimme mm. yhdellä Korean suurimmista padoista. Kaiken kaikkiaan mukava oli nähdä miten korealaiset vapaa-aikaa viettävät, ja kovastihan tuo tuntui olevan samanlaista kun muuallakin. Loppuillasta päästiin juomapeleihin ennen nukahtamista korelaistyyliin lattiamajoitukseen. Ymmärsin, miksi täällä lattialämmitys on niin yleinen, mukavahan se on lämpimässä nukkua vaikkakin melkein tuntui kun grillissä makaisi.

Mukava oli päästä vähän pois Soulista, jossa nyt taas yritän päästä kiinni kouluhommiin. Taktiikka on perinteinen: jospa sitä huomenna aloittaisi…

Takana on jännittävä viikonloppu korealaisseurassa pikkukylässä. Sen verran väsyttää että tässä vain pienenä välipalana kuva minusta ja Beth-kämppiksestä juna-asemalla. Kämppiksen ulkoisia avuja mitenkään väheksymättä, tämä kuva ei todellakaan ilmennä hienointa vuoristoisen Chuncheongin tarjoamaa näkymää. Siitä lisää myöhemmin.

Takana on nyt aika lailla tasan viikko kimchin ihmemaassa, ja positiivisella mielellä olen noin niin kuin kokonaisuudessaan. Kurssit alkoivat eilen ja tunteet vaihtelevat kiinnostuneen, huvittuneen ja rohkaistuneen välillä. Jonkunlaista raporttia korealaisesta yliopistokulttuurista pitänee kirjoittaa kunhan siihen vähän paremmin pääsee sisälle, mutta sanottakoon, että luennoitsijat voivat suhtautua vaihtariin monin tavoin. Sen on jo hyväksynyt että on outo, hassu ulkkari, jonka ei kannatakaan yrittää liikaa olla niin kuin natiivit, koska paikalliset kuitenkin pitävät outona, hassuna ulkkarina, johon kuitenkin onneksi suhtautuvat yleensä oikein positiivisesti. Pitää vaan pistää itsensä peliin ja hyväksyä se, että varsinkin ainoana länkkärinä luokassa voi pistää sekä opiskelijat että luennoitsijan ihmetyksen valtaan vain saapumalla paikalle. Kun tämän sisäistää, joukkoon kyllä näyttää hassu ja outokin mahtuvan.

Koulun lisäksi ohjelmassa on tietysti ollut sosiaalistumista, minkä suhteen olen myöskin suurimman osan ajasta optimistinen. Heikkona hetkenä ärsyttää, että olen yleensä ainoa suomalainen kun taas muilla on viiteryhmänsä joille puhua omaa kieltään. Sen myös tietyt näyttävät helposti tekevän, joskin lupailivat tilanteen muuttuvan kotiutumisen myötä ja on kyllä ollut havaittavissa omiin maatovereihin kyllästymistäkin. Mene ja tiedä, mutta suurimman osan ajasta olen sitä mieltä, että yksinäisenä ratsastajana vaihdosta saa enemmän irti kun on pakko tutustua muihin kansallisuuksiin jos aikoo sosiaalisia suhteita harrastaa. Ja muihin kulttuureihinhan tänne on tultu tutustumaan. Vaikka joskus olisi kiva jos olisi joku samanmaalainen, jonka kanssa vielä mennä samoille kursseille, se on sitä mitä Suomessa tehdään ja täällä pitää olla asennetta toisenlaiseen menoon. Toisaalta positiivisimmat kokemukset tähän mennessä minulla on juuri niistä monista tilanteista, joihin olen mennyt itsenäisesti, ja jotka ovat päättyneet mukavasti. Näistä jää paitsi jos on oma ryhmä puskurina. Onneksi itseltä sujuu lontoon murre sen verran hyvin, että jenkkien kanssa voi suht luontevasti kommunikoida. Kämppiksestä varsinkin on yllättäen ollut paljon iloa. Ja skandinaavien kanssa kanssa voi aina (yrittää) puhua ruotsia…